Kirjoittamisesta

Itävaltalainen mystikkorunoilija Rainer Maria Rilke ohjeisti kirjeessään nuorelle runoilijalle seuraavasti:

”Älä kysy minulta, miten kirjoittajaksi tullaan. Kun kirjoittaminen on ensimmäiseksi mielessäsi kun aamulla heräät, kun ajattelet kirjoittamista viimeiseksi illalla nukkumaan mennessäsi ja kun et voi päiväsaikaan ajatella mitään muuta kuin kirjoittamista, silloin tiedät olevasi kirjoittaja.”

Luettuani Rilkeä ensi kerran tunnistin välittömästi itseni hänen sanoistaan. Kirjoittaminen on kulkenut mukanani sisäisenä imperatiivina aina niistä päivistä, jolloin vasta opettelin muodostamaan lauseita paperille, nykypäivään ja kolmenkymmenenyhden vuoden ikään asti.

…

Tässä teräsjään ja ikiroudan moukaroimassa maaperässä sisäisestä palosta puhuvia katsotaan aina vähän alta kulmain. Järkevätkin ihmiset sortuvat ajattelemaan, että nuo haihattelijat silkkaa teatraalisuuttaan baskeri vinossa ja viinipullo huulillaan puhuvat ja kirjoittavat älyttömyyksiä, vaikka pitäisi pellot äestää ja tehdasta pyörittää.

Taiteilijan arkkityyppi elää kansanpuheessa vahvasti siitäkin huolimatta, että harvassa ovat ne, jotka tässä maassa onnistuvat itsensä kirjoittamalla, maalaamalla tai kuvaamalla elättämään. Useimmat heistä vartioivat teollisuushalleja, myyvät askartelutarvikkeita tai lukevat suoraan yliopistoaikojensa luentomuistiinpanoista kuollutta tekstiä kahdeksasluokkalaisille, joita ei voisi kiinnostaa vähempää.

Julkista kiitosta saavat lopulta vain harvat; ne, jotka joko onnistuvat kätilöimään hyvästä ideasta massatavaraa ja siten kvartaalitaloudelle hyödyllistä, tai ne, jotka huomioidaan ansioistaan kansainvälisillä kentillä. Useimmat kanonisoidaan vasta kuoltuaan, toimitettuaan kävelevän sylkykupin virkaa kenties koko elämänuransa ajan.

…

En kuitenkaan avannut tekstinkäsittelyohjelmaa puhuakseni taiteilijoista. En edes pidä termistä, en alkuunkaan. ”Taiteilija”, aivan kuten vaikkapa ”filosofi”, on arvolatautunut olkiukko ja jotain, jonka voi määritellä vain jälkikäteen tai ulkoapäin.

Haluan erottaa ”taiteilijuuden” siitä, mitä Rilke määrittelee: sisäisestä palosta, pakosta tehdä. Siitä tunteesta, että vuorokausi, viikko tai kuukausi on hukassa, jollei löydä oikeita sanoja, vaikka kirjoittaisi vain ja ainoastaan itselleen.

Olen kirjoittanut tarinoita viisi- tai kuusivuotiaasta asti. Sänkyni alle piilotettu paperilaatikko täyttyi parissa viikossa sutatuista A4-arkeista ja äitini työpaikalta sosialisoiduista ruutuvihkoista, jotka olivat täynnä keskeneräisiä, sutaistuja tarinanalkuja ja -loppuja.

Ikäkaudet seurasivat toisiaan, mielialat vaihtuivat, ja teksti kulki aina mukana tasapainottavana tekijänä. Toisinaan turhauduin itseeni ja sanoihini, kuten esimerkiksi yhdeksäsluokkalaisena, jolloin poltin takassa kaiken siihen asti kirjoittamani.

Kirjastosta ja kodin kirjahyllyistä löytyi aina jotain uutta, mikä muokkasi omaa tekstiä. Suomirock, fantasia, science fiction, Vanhan Testamentin profeetat, mystiikka, runous. Sorruin härskeihin plagiointeihin, mutta saatoin myös häivähdyksittäin tavoittaa jotain sellaista, minkä tunnistin omaksi äänekseni.

Ja mitä enemmän kirjoitin, sitä kivuliaammaksi sisäinen palo kävi.

…

Viime vuosikymmenen ensimmäisellä puolikkaalla, joka oli minulle kivulias, raskas ja koettelemusten täyttämä, heräsin kahteen tärkeään oivallukseen.

Oivalluksista konkreettisempi oli se, että erilaisten kirjoittajakoulujen ja -oppituntien aikana havaitsin, etten opi mitään teoriakirjoja lukien ja luentoja kuunnellen. Minun olisi kirjoitettava kaikki uudelleen, kompastuttava, poltettava yhä uudelleen kaikki tulessa ja jatkettava luomistyötä.

Toiseksi minut valtasi tunne siitä, että kirjoittaja on kanavoija ajatuksen ja tekstin välillä. Teksti on valinnut hänet, hän ei tekstiä. Tämän oivalluksen hyväksyminen on kestänyt vuosia, enkä pysty edelleenkään selittämään sitä auki ihmiselle, joka ei jossain määrin allekirjoita kutsumuksen ja johdatuksen kaltaisia käsitteitä.

Ensimmäinen oivallus on sytyttänyt sisimmässäni valtavan velvollisuudentunnon sekä halun kehittyä alati paremmaksi siinä, mitä teen. Sen myötä olen oppinut ymmärtämään, että valitsemallani polulla ei ole oikoteitä, enkä pysty silmänkääntötempuin tekemään itsestäni parempaa kirjoittajaa.

Ja kun oivalluksistani jälkimmäinen sitoi itsensä sisimpääni, sitä konkreettisempia oireita koin.

…

Vahva muistikuva: eletään elokuuta 2005. Jokin parisuhde on jälleen hajonnut. En ole saanut yöllä unta, aamu valkenee aivosoluja jauhavaan päänsärkyyn ja koko ruumista vapisuttavaan oksenteluun. Yritän rauhoittaa itseäni lääkkein, nukkumalla, tasaamalla hengitystä, mutta turhaan.

Lopulta ajan Kannelmäestä bussilla Erottajalle, kävelen kaivopuistoon ja istun vihkoineni ja kynineni kalliolle. Kirjoitan kaksi kynää tyhjäksi musteesta, höyryän ja itken. Kun saan viimein viimeisen kynänvedon suoraksi ruudulle, mieleni viimein puhdistuu ja oloni tyyntyy.

Vilkaisen kännykkäni kelloa – olen istunut aloillani lähes neljä tuntia ja aurinko on katoamassa horisontin taakse. Otan vihkoni ja käyn, ja kebab-ravintolan myyjä on ensimmäinen ihminen, jolle puhun koko vuorokauden aikana.

Samaa ilmenee minussa edelleen aika ajoin. Toisinaan teksti ei taivu paperille eikä päätteelle, vaikka ponnistaisin kaikin inhimillisin voimin. Toisinaan herään yöllä kuin jonkin tuntemattoman voiman ajamana ja kirjoitan neljä lausetta, joiden alkuperää ei tiedä kukaan.

…

Joinain päivinä olen hyväntuulinen ja kepeä, koska olen löytänyt tavoittamani sanat eetteristä kummempia ponnistelematta.

Toisinaan olen vaimolleni, tyttärelleni ja vanhemmilleni itse paholainen, kun en olosuhteista johtuen pääse keskittymään kirjoittamiseen, tai jos päivittäistöiden lasti on liian suuri sisäisen palon sammuttamiseksi.

Tämä onkin päivittäinen haaste jokaiselle, joka tunnistaa sisäisen palon itsessään: olkoonkin, että meillä on lahja tai halu, me olemme myös osa ihmiskuntaa. Meillä on puolisomme, lapsemme, vanhempamme, lähimmäisemme ja työnantajamme, ja meillä on velvoitteita heitä kaikkia kohtaan. Ympärillämme on maailma, jossa joudumme elämään.

Joudumme ottamaan kantaa ja muodostamaan periaatteita, ja toisinaan, kun tunnemme halua vetäytyä kammioon kaksin kutsumuksemme kanssa, huomamme kuihtuvamme, koska tarvitsemme maailmaa saadaksemme sanamme kuuluviin.

Olen aviomies, olen isä, olen työntekijä. Nämä kaikki positiot kaikuvat jokaisen kirjoittamani sanan takaa. Minulla on rajattu määrä aikaa käytettävissäni, ja tälläkin hetkellä laiminlyön rankasti fyysistä ja psyykkistä terveyttäni saadakseni tilaa, jossa kirjoittaa.

Kukaan ei voi taata minulle, että tekemäni valinnat ovat oikeita, mutta palo sisälläni korventaa minut, jos en käy tätä polkua loppuun saakka.

…

Vuodentakainen, maisteriksi valmistumiseen olennaisesti liittynyt työidentiteettikriisini on ainakin toistaiseksi ohi. Olen asettanut itselleni kolmivuotissuunnitelman, jonka aikana pyrin selvittämään itselleni, pystynkö ansaitsemaan riittävän toimeentulon kirjoittajana.

Ensimmäinen kuukausi kolmivuotissuunnitelmastani on pian takana, ja voin luonnehtia sitä kivuliaaksi. Voin kuitenkin lohduttautua sillä, että en olettanutkaan muuta.

Koen, että avioliitto, isyys, takana olevat yliopisto-opinnot, kymmenen vuoden takaiset kasvukivut, avartunut näkemys maailmasta ja omasta sijasta sekä kuljettu matka ovat vasta tähän päivään mennessä muokanneet maaperästäni riittävän vahvan kohtaamaan sen, mikä on edessäni.

Sisäisen palonsa tiedostaneelle yksilölle tekstin kanssa käytävä matka on eliniän mittainen. Oma ääneni on edelleen hentoinen, mutta silti tarpeeksi kantava kertomaan tarinan.

Tiedän joutuvani aina kyseenalaistamaan entiset tietoni, taitoni ja oppini ja tiedän, että jokainen ylitetty este tekee minusta valmiimman kohtaamaan seuraavan.

Tunnen teoriat, taustat ja rakenteet riittävän hyvin ottaakseni kritiikkiä vastaan joutumatta turvautumaan selittelyyn, sydämistymiseen ja muihin primitiivireaktioihin.

Olen kaatunut riittävän monta kertaa turvalleni huomatakseni, että mudasta pääsee ylös omin avuin. Olen todennut, että jokainen nenän edessä sulkeutuva ovi avaa kaksi muuta.

…

”Sisäinen palo” on kuitenkin ei-toivottu vastaus, kun joku kysyy kirjoittajalta hänen motiiveistaan.

Olen itse jo vuosia sitten sanonut kirjoittavani sisäisen palon lisäksi siksi, että toivon löytäväni jostain löytyy jonkun, jota kirjoittamani teksti puhuttelee.

Mitä enemmän vuosia on kulunut, sitä useamman ihmisen olen havainnut löytävän kaikupohjaa, lohtua, samaistumisen kokemuksia teksteistäni. Se on kasvattanut haluani kirjoittaa joka ikinen päivä.

Me elämme todellisessa maailmassa, ja meitä sitovat tämän maailman velvoitteen. Siksi haaveilen siitä, että jonain päivänä tekstini puhuttelee niin montaa ihmistä, että voisin elättää itseni ja perheeni vain tekstilläni.

En voi laskea kaikkea sen varaan, että kolmivuotissuunnitelmani tuottaa kaivatun tuloksen. Olen kuitenkin valmis tekemään kompromisseja ja kävelemään vastatuuleen, jotta näen, onko minusta elämään haaveeni todeksi.

Ja vaikka kolmen vuoden päästä minua odottaisi täysin erilainen elämä kuin mihin nyt tähtään, voin ainakin katsoa polkua taaksepäin ja todeta kasvaneeni ihmisenä sen sijaan, että olisin jäänyt lämpimään kuplaan makaamaan.

Varjele meitä turvalta

Lautta vei Katajanokalta sunnuntai-iltapäivänä lahden länsipuolelle. Minä ja tyttäreni olimme kyydissä, tarkoituksenamme vierailla tyttäreni serkkujen perheessä ennen heidän muuttoaan Göteborgista Tukholmaan.

Kun tammikuun aamu viimein valkeni, veljeni kertoi tekstiviestillä kahden kolmesta lapsestaan sairastuneen vatsatautiin parin tunnin sisään. Teimme pikaisen suunnitelmantarkistuksen ja vaihdoin torstai-illaksi kaavaillun paluun vielä samaksi illaksi.

Päivän vaipuessa iltaan en osannut kuitenkaan olla turhan pettynyt. Kaksi- ja puolivuotias ei vielä oikein ymmärtänyt, missä olimme ja minne jätimme menemättä. Tyttö harppoi uusi lelukännykkä korvallaan Sergels Torgia päästä toiseen, ahmi Burger Kingissä ranskanperunoita näpit rasvassa ja suolassa sekä veteli vadelmaveneitä neljänneksen verran elopainostaan.

Laivalla oli väljää ja rauhallista, tuulta ei laineilla nimeksikään. Hiljainen iltapäivä vaihtui illaksi tytön sukellellessa pallomereen ja ennakkoluuloton taapero löytää aina seuraa toisista samankaltaisista. Tiedä sitten, tiedostiko taniainen matkalla lainkaan olleensa.

…

Tyttö nukahti sunnuntai-iltana pienoisen painin saattelemana, maanantaina Nukkumattia ei tarvinnut lullata luokse. Yhdistävä tekijä molemmissa illoissa oli se, että tytön leimattua menolipun uinumaahan oli isällä enemmän kuin riittämiin aikaa pyöriä itseään nukahduksiin ankkurikansihytin puoli metriä leveällä pedillä.

Ajatukset kävivät väkevinä päälle ja kaikki seinän takaa kantautuneet äänet kuuluivat moninkertaisina. Auton varashälytin ulvahti yhdeltätoista, naapurihytin viisivuotias sai äidiltään ankaraa palautetta käytöksestään puolta tuntia myöhemmin. Ovien pauketta, pihinää, kolketta. Kierroksia lisäävän moottorin ääni, kun ankkuri nousee Maarianhaminan satamassa.

Mietin itseäni, sijaani, menneitä vuosia, perhettäni. Jouduin vastaanottamaan kaikki ajatukset sellaisinaan ilman elektronisia seiniä, jotka nousevat pystyyn meidän ja maailman eteen; tabletteja, läppäreitä, aipodeja, tripodeja.

…

Taapero torkkui talvipesässään ja isä viereisellä sängyllä pystyi hädin tuskin tasaamaan sykettään.

Olin uupunut ja kireä, mutta silti kykenemätön nukahtamaan. Olin kantanut 48 tuntia pussieläintä sylissäni tauotta ja ottanut jokaisen impulssin vastaan nousematta puolustuskannalle kuin pariin otteeseen, jolloin tyttäreni hetkittäiset aggressiot alkoivat häiritä kanssamatkustajia.

Aloin taas muistaa itseni vuoden takaa ja sen, kuinka suuri urakka oli kantaa kahdeksan kuukauden ajan päävastuu kasvattamisesta ja kanssaelämisestä. Etenkin huomioiden sen, että vanhemmuus ei ole koskaan ollut minulle suuri haave. Sen sijaan se on tuntunut ikään kuin välttämättömyydeltä, joka on jossain vaiheessa otettava vastaan, koska niin kuuluu tapahtua.

Muistan vuodentakaisen ajatukseni siitä, mikä on vanhemmuuden mysteeri: se, kuinka voi olla samaan aikaan loputtoman rakastunut lapseensa että sijassa, josta tiedostaa tahtovansa kauas pois heti tilaisuuden tullen. ”Rakas taakka”, niin taisin sen muotoilla. Vereslihalle nilkan hiertänyt kahle, jota ilman ei voi enää elää.

Lapsi vie vanhempansa joka päivä pois mukavuusalueelta. Juuri sillä hetkellä, kun vanhempi luulee oivaltaneensa jotain pysyvää, tulee seuraava kehitysaskel, seuraava persoonallisuuden muutos, seuraava odottamaton vaiva. Siinä hässäkässä oppii itsestään kaikenlaista.

…

Elämänsä ruuhkavuosia elävän vanhemman toive on aina palata vähäksi aikaa kiireettömyyteen, jota useimman meistä elämä oli ennen lasten syntymistä. Sitä, että voi hetken aikaa katsella telkkaria rauhassa, lukea sanomalehteä aamiaiskahvin kanssa tai lähteä kavereiden kanssa radalle, jos siltä huvittaa. Itsestäänselvyyksinä pidetyt vapaudet katoavat käsistä, ja vapaahetkenä huomaa kaipaavansa takaisin velvollisuuksiensa pariin.

Toisaalta vanhempi alkaa pitää aivan erilaisia asioita vapaa-aikanaan. Eräs ystäväni kertoi graduhaastattelussa kokevansa työaikansa ja lounastaukonsa ”omaksi ajakseen”. Vapaa kymmenminuuttinen tiskikoneen täyttämiseen tai hellan putsaamiseen voi antaa juuri riittävän piristysruiskeen loppuillaksi.

Itse olen huomannut, että vanhemmuus on tehnyt minusta aivan erilaisen työntekijän kuin mitä olen koskaan aiemmin ollut. Kun ylimääräistä aikaa ei kerta kaikkiaan ole, joka minuutti on puntarissa ja hyötykäytössä. Ei ole mahdollisuuksia haaveilla tai höntyillä, vaan suunnitelma tehdään ja sitä noudatetaan.

Tätä olen pitänyt jopa siunauksena. Mietin, mitä helvetin kadehdittavaa siinä vuosientakaisessa elämässä oli. DVD-boksien hajamielistä eestaas kelailua. Jatkuvaa Ison, Käänteentekevän Tapahtuman odottamista. Turhautumista itseen ja jatkuvaa haaveista luopumista. Puuttuvaa määrätietoisuutta ja aloitteentekokykyä, olematonta itsetuntoa.

Lasta kasvattaessani joudun voittamaan itseni, velttouteni, inhimilliset heikkouteni joka ainut päivä – ja sitä tietoisemmaksi niistä tulen.

…

Nukahdin hetkeksi puolenyön jälkeen. Heräsin, kun kännykän valo osui silmiini – puhelin poisti kaikki 677 lähetettyä viestiä kansiostani. Olin uuvahtanut runsaaksi puoleksi tunniksi.

Huomasin tiedostamattani ajattelevani seuraavaa: ”Anna tyttäreni valmiudet selvitä siitä, mikä ikinä häntä odottaakin.”

Napanuora katkeilee palasiksi symbolisesti päivä toisensa jälkeen. Siellä jossain Viking Linen M/S Salmonellan leikkihuoneessa istuskellessani aloin miettiä oman vanhemmuuteni sokeita pisteitä ja pohdin, miten hyvin aktiivinen, läheinen isyyteni on vaikuttanut lapseni kasvuun, tekoihin ja minäkuvan muodostumiseen.

Pari vuotta tytärtäni vanhempi tyttö paistoi leikisti kananmunaa leikkihellalla. Lypy ilmoitti lähtevänsä tekemään leikisti ruokaa ja yritti ujuttautua tytön vierelle. Vanhempi tyttö tönäisi Lypyä poispäin, ja olin jo valmis hyppäämään diplomaatiksi tyttöjen vierelle. Olin kuitenkin aloillani, katsoin miten tilanne kehkeytyy. ”Lypy odottaa, Lypy tulee kohta leikkimään”, tyttöni sanoi tönäisijälle. ”Joo”, vanhempi tyttö vastasi.

Olin suunnattoman kiitollinen tyttäreni kyvystä selvittää tilanne omilla keinoillaan.

…

On asioita, joita ei koskaan tahdo itsensä eikä kenenkään lähimmäisensä osaksi. Samalla varttuessaan ihmisen on pakko myöntää, miten paljon juuri vastoinkäymiset ja niistä selviäminen on vaikuttanut identiteettiin, minäkuvaan, elämäntarinaan.

Elämän opeista tärkeimpiä on se, että vastoinkäymisiä tulee vääjäämättä jokaisen meistä osaksi, ja että jokainen voi selvitä niistä.

Toivon tyttäreni osaksi sitä parasta kaveria, joka parin lukuvuoden ajan puhuu paskaa hänen selkänsä takana. Toivon, että hän jossain vaiheessa elää puolisen vuotta venyneen rempan keskellä ja näkee vanhempiensa mittaavan toistensa sietokykyä. Tahdon, että hänen ensimmäisessä kesätyöpaikassaan hänen niskaansa hengittää tyly, inhottava esimies, ja että hänellä on riittävän hyvä itsetunto käsitellä koettelemukset tekemättä liian pitkälle vedettyjä johtopäätöksiä maailman luonteesta.

Tahdon, että hän joutuu jämähtämään passiepäselvyyksien johdosta muutamaksi piinaavaksi vuorokaudeksi kahden maan rajalle, ja että hänen unelmien opiskelupaikkansa jää parina keväänä saamatta, jotta hän näkee, mitä muuta maailmalla on tarjottavanaan. Tahdon hänen osakseen lääketieteelle tuntemattomia oireita, jotka parin vuoden kehonkuuntelun myötä häviävät kuin itsestään.

Toivon hänelle nuoressa aikuisiässään myrskyisää, synkkää kolmen kuukauden parisuhdetta, jonka aikana hajoavat psyyke ja huonekalut, mutta joka kymmenen vuotta myöhemmin osoittautuu mitä parhaimmaksi matkaksi minuuteen ja ihmisluonteeseen kuin mikään sitä ennen tai sen jälkeen koettu.

Samalla toivon, että maailman sallimus ei viiltele häneen turhan syviä ja kipeitä haavoja hänen kasvussaan aikuisuuteen, ja että hän malttaa olla vaipumatta epätoivoon silloin, kun kaikki ei mene käsikirjoituksen mukaan.

Me vanhemmat olemme tukena nyt, kun hän vasta opettelee ihmiskuntaa ja maailmaa. Me tarjoamme hänelle sylin ja olkapään silloin, kun maailma on käynyt hänelle tutuksi ja hän tekee parhaansa selvitäkseen tässä merkillisessä, hämmentävässä ympäristössä.

Tammikuun oireyhtymä

Edellisestä merkinnästä on taas ehtinyt kulua tuhti tovi. Aina päivitystiheyden väljentyessä kirjoittaja alkaa empiä, muistaako lainkaan, miten sanoja saikaan toistensa perään vähänkään järjellisessä järjestyksessä. Siksi yleensä vuoden ensimmäinen teksti on aina samaan aikaan vanhan uudelleenopettelua.

Lupasin taannoin itselleni ja läheisimmilleni, että joulun, välipäivien ja uudenvuoden sekä loppiaisen välisenä aikana jätän läppärini kannen aukomatta turhaan ja keskityn sen sijaan olemiseen.

Lähetettyäni pari tekstivedosta sähköpostitse tilaajalle jouluaaton aattona saatoin todeta itselleni selviytyneeni jokaisesta itselleni antamastani haasteesta määräaikaan mennessä. Perinteeksi kehkeytyneestä jouluvatsataudista toivuttuani pystyinkin olemaan parin viikon ajan kiitettävästi läsnä.

…

Loppiainen on ohi ja elämme kuukausista toiseksi vaikeinta. Kutsun tammikuun oireyhtymäksi sitä, kun herätyskellon soidessa päivännousuun on vielä lähes kolmatta tuntia aikaa; sitä, että kalenterin jokainen tunti on pakko täyttää ruuhkalla ja joutavanpäiväisellä ihan vain siksi, ettei ehtisi aistia päivien lyhyyttä ja kipurajaan kohoavaa pakkasta.

Aloin palailla arkijärjestykseen viime viikolla torstain, perjantain ja lauantain suhteellisten kiireisten työpäivien myötä. Nyt aamulla ajatuksia kasaillessani saatoin sanoa kaivanneeni takaisin arkipäivään. Kaava on tuttu jo monelta kuluneelta vuodelta.

Ensi sunnuntaina rytmin katkaisee kokonaiseksi arkiviikoksi länsinaapuriin kohdistuva sukulointimatka. Kun tulemme takaisin, vuoden ensimmäinen kuukausi on kulunut yli puolenvälinsä. Seuraavasta päivästä alkaen jalka painuu kaasupolkimelle, eikä hellitä ennen kuin pari viikkoa ennen keskikesää.

…

Päättyneen vuoden ensimmäiset viisi kuukautta hoidin päivisin tytärtäni ja työstin illat ja viikonloput pro gradu -työtäni. Muistan talven ajalta tyttäreni ensimmäisen kausi-influenssan, suunnattoman yksinäisyyden tunteen sekä sen, kuinka hitaalta yksittäiset päivät tuntuivat. Alkuvuoden 2012 illoista ja öistä mieleeni on piirtynyt muistikuva yliopiston ATK-keskuksen prosessorikeskittymästä sekä sadoista jäsentelemättömistä muistiinpanosivuista, joissa ei tuntunut olevan alkua eikä loppua.

Muistan, kuinka edelliset kaksi vuotta neljän seinän sisällä viihtynyt vaimoni alkoi elää uusiutuneen itsetuntonsa huipulla ja nauttia jälleen siitä, mitä hän tekee työkseen. Ja muistan, kuinka sitä itse tahtomattani olin kateellinen hänelle hänen innostuksestaan.

Kevättalvella lukuisat ystävät ja tuttavat saivat ensimmäiset lapsensa. Koin paitsi kiitollisuutta heidän onnestaan, myös myötätuntoa heitä kohtaan tietäen, että heidän kantamansa vastuun ja nauttimansa vallan määrä nousisivat käsi kädessä.

Samoihin aikoihin silloinen vuokraisäntämme ilmoitti meille, että joutuisimme lähtemään kodiksemme mieltämästämme asunnosta. Seuraavat puolitoista kuukautta vietimme limbossa todeten kuitenkin lopulta itsellemme, että saamme olla onnellisia sijastamme: vapailta markkinoilta vuokra-asuntoa kanssamme etsineiden ihmisten joukossa oli kymmeniä, joilla ei kerta kaikkiaan ollut edellytyksiä löytää itselleen kattoa pään päälle kuin kaupungin avustuksella.

Pro graduni palautui huhtikuussa pykälää alemmalla arvosanalla minimitavoitteeseeni nähden. Toukokuussa valmistuin maisteriksi. Vastaanottaessani tutkintotodistukseni Helsingin yliopiston suuressa juhlasalissa lehtereiltä tapahtumaa todistivat vaimoni, tyttäreni, äitini sekä isäni, joka oli valmistunut vastaavalla oppiarvolla yli neljäkymmentä vuotta aiemmin.

…

Tuli kylmä ja sateinen kesä, uusi asunto, virheellisesti asennetusta hajulukosta koitunut vesivahinko. Sitä seurasi loputon pallottelu putkifirman, isännöitsijätoimiston ja vakuutusyhtiön välillä siitä, kuka urakan lopulta maksaisi. Mies, joka oli kuvitellut saaneensa mielenoikkunsa hallintaan, havaitsee yhtäkkiä huutavansa voimasanoja palkeidensa syvyyksissä isännöitsijätoimiston tiskillä.

Lopulta mieleen hiipi jälkikäteinen ymmärrys siitä, kuinka purkauksen vastaanottaja oli yhtä lailla ihminen kaikkine heikkouksineen, jolla ei ollut osaa eikä arpaa tapahtuneeseen.

Putkievakon jälkeinen kuukausi sujui eläessä arkea muovitetussa ja huputetussa vuokra-asunnossa. Kaksivuotias yritti opetella elämään uusissa olosuhteissa kahdentoista ikätoverinsa kanssa. Aamu alkoi horteisilla itkuilla ja päiväkotiin noussut tienpätkä oli pitkä ja kivinen. Portin kolahtaessa isän tai äidin oli pakko kovettaa mielensä ja olla kuin ei olisi kuullutkaan lapsensa itkua.

Ensimmäinen lukuvuosi korkeakoulutettuna työntekijänä jatkui kammottavan identiteettikriisin merkeissä. Koko ”työn” käsite piti kyseenalaistaa kymmeneen kertaan tilanteessa, jossa ihminen tienaa elantonsa kirjoittamalla nettiin hassuja tekstejä harrastustoiminnasta ja mystiikasta. Eurokriisin rikkoessa rakenteita järki kertoo, että jokaisen, joka pystyy elättämään itsensä harrastuksellaan, on oltava onnellinen, mutta moraalin ääni on aina järkeä vahvempi.

Koko loka- ja marraskuun satoi. Ensimmäisenä adventtina elohopea lipui pakkasen puolella ja Helsinki sai vuosisadan korkeimman lumivaippansa vain parissa viikossa. Tytär tottui uuteen sijaansa, ja tähän mennessä hänestä on tullut kaksivuotiaan prototyyppi, joka on vuorominuutein hirviö ja enkeli. Tämä vaihe hänen kehityksessään jatkuu vielä yli puoli vuotta.

Tätä kirjoittaessa vaimoni työrupeama Kansallisteatterissa on loppumetreillä, ja edessä on siirtyminen lopputalveksi ja kevääksi Ryhmäteatteriin. Itse olen saanut aikatauluni ja budjettini ojennukseen ainakin seuraavaksi vuodeksi. Tämän ja ensi vuoden aikana selviää ainakin tällä erää se, ovatko tällä hetkellä itselleni tavoittamani asetteet lainkaan realistisia.

…

Mitä enemmän työstän päättynyttä vuotta mielessäni, sitä haastavampana se mieleeni muistuu. Toisaalta nämä kaksi asiaa kulkevat lähes aina käsi kädessä: haasteiden kohtaaminen ja kasvu.

Itseään voi tiettyyn pisteeseen asti varjella elämältä, mutta suojaan kääriytyminen tarkoittaa aina merkityksien hälvenemistä, olemassaolon mielekkyyden kyseenalaistamista, maailman tarkkailemista harmaan hunnun läpi. Enkä voi kieltää, ettemmekö olisi länsimaisessa hyvinvointivaltiossa itse kukin jossain määrin tahtomattammekin tässä tilassa.

Vuosien aikana olen havainnut, että elämän perustavin laki on se, että aina kun ihminen kokee kypsyneensä riittämiin selvitäkseen eteensä asetetuista esteistä, elämä asettaa eteen seuraavan, joka on vielä hivenen korkeampi ja jyrkempi.

Toinen perustava laki on tyventen ja myrskyjen vääjäämätön vaihtelu, johon liittyy olennaisesti se, että miellämme huonot ajat aina hyviä pidemmiksi. Näihin liittyy myös olennaisena se, että aina kun ihminen kokee mukautuneensa sijaansa tai kasvaneensa, jotain odottamatonta tapahtuu. Mutta juuri näin pitää käydä, että meistä tulisi ihmisiä.

…

On alkanut vuosi 2013.

Tänä vuonna vaimoni valmistuu maisteriksi, tyttäreni täyttää kolme vuotta, isäni juhlii 70-vuotisiaan ja keskimmäinen kolmesta isoveljestäni 40-vuotisiaan.

Ensimmäinen kirjakäännökseni ilmestyy ensi syksynä. Kevättalvella teen ensimmäisen romaanini lopputyöstöä sekä kirjoitan koko vuoden ajan rinnakkain kahta tietokirjaa, pyrkien samalla keräämään itselleni silpuista riittämiin mielekkäitä työtehtäviä kantaakseni osani perheeni toimeentulosta.

Olen kolmenkymmenenyhden, ja vaikka moni asia on tullut vuosien aikana helpommaksi, vastuuni lähimmäisistä ja itsestäni kasvaa päivittäin. Jotkin asiat ovat konkreettisia; en ole liikkunut juuri lainkaan viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana, ja olen alkanut tuntea seuraukset selässäni, hengityksessäni, aineenvaihdunnassani. Toiset asiat ovat lähinnä epämääräistä tulevaisuudenpelkoa – eläimen primitiivireaktiota tuntemattoman edessä.

Kaupunki, jossa olen asunut puolta vuotta lukuun ottamatta toukokuusta 2002 asti, jää taakseni loppukesällä. Elämän kudos rakentuu symbolisista aluista ja lopuista. Vuoden päästä olen jälleen aivan toinen.