Ihmeitä

Kahdeksan vuosisataa sitten ruhtinas ratsasti hovinsa jalosukuisten poikien kanssa vuoristosolan suulle. Kun aamu koitti ja aurinko kohosi purppuraisena vuorenhuippujen takaa, hän kohotti miekkansa tervehdykseen ja karautti joukon kärjessä valloittajia vastaan oman maansa, pyhän kolmiyhteisen Jumalan ja merentakaisen hallitsijan nimissä. Siitä jättivät muistoksi puiston, jota Veripuistoksikin kutsutaan, ja sen keskelle muistokiven viereen pyhäksi kohotetun hallitsijan patsaan.

 

Vain muutama vuosi sitten keräsivät kaupunginisät metalli- ja maakaasurahat kokoon ja rakennuttivat hänen muistokseen kirkon. Lattia lyötiin paikalleen marmorista, katon ylisille nostettiin neljä kultaista kupolia muistuttamaan hänen suuruudestaan. Pääovi on rakennettu tammipuusta ja siihen on kaiverrettu pyhän ruhtinaan suvun vaakuna, jonka yläpuolella tervehtii lähestyjää jumalansynnyttäjän rintakuva.

 

Nelikymppinen mies verryttelhousuissaan ja t-paidassaan lukitsee polkupyöränsä portaankaiteeseen, harppoo rappuset ylös ja ovesta astuttuaan painaa pään kumaraan nöyryydestä. Hän kävelee hitaasti, jokaista askeltaan harkiten ikonin luokse, joka erottaa alttarialueen kirkkosalista. Hän pysähtyy ikonin luo, suutelee sen suojalasia, kehrää käsillään ilmasta lankaa ja hytkyy edestakaisin niin kuin jokin näkymätön tuudittaisi häntä.

 

Viereisestä huoneesta kantautuu sirkkelin vihlonta ja kirkuna, ikonostaasin alapuolelle on levitetty ruskea suojapaperi. Liikenteen äänet tasaisena äänimattona taustalla. Seistä siinä turistina taustalla ja jauhaa purukumiaan poskihampaissa, katsoa arjesta pyhään tilaan astuneen hurskaan miehen rituaalia kuin se olisi jokin performanssi.

 

 

Keskusteltuaan oman aikansa sisimpänsä, kaikkein pyhimmän kanssa kävelee pyhiinvaeltaja selkä edellä sakraalitilasta ulos auringonpaisteeseen. Hän naksauttaa pyöränsä lukon auki, polkee takaisin askareisiinsa. Hänen perässään samaa tietä kävelee turisti, keskustaan vievällä suoralla porhaltavat vuoroin ohitse japanilaiset romurautalaatikot ja korruptiolla voidelut BMW:t.

 

Miten samaistua menneiden maailmojen ihmisten psyykenjuoksuun mielellä, jonka evoluution mekanismit, Mooren ja Fullerin informaatiolait, verollisiksi leimatut reseptihuumeet ja freudilainen psykoanalyysi ovat muokanneet mieleisekseen. Miten sisäistää sakraalia, kun kieli on kolmessa vuosituhannessa redusoitu palvelemaan kaupan ja välittömien mielihalujen tyydyttämisen tarpeita, kun jokainen lause on kymmenesti analysoitu ja kymmenesti valheeksi todettu jo ennen kuin se on lausuttu julki.

 

Vasta sillä hetkellä, kun maireana hymyilevä tarjoilija asettelee pöydälle aterimet, suolasirottimen ja pippurimyllyn, vasta kun kivennäisvesi kuohahtaa pitkäkaulaiseen lasiin, jokin sydämessä läikähtää ja pöydän ääreen istunut alkaa muistaa.

 

 

On syvä, raskas talvi. Pimeys niin väkevä, että näkökentässä ei ole muuta. Villapeiton suojakseen vetänyt isä pitelee palloksi turvonneella mahallaan esikoispoikaa, hädin tuskin nelikuista, joka kohottelee päätään ja tuijottelee huulet ymmyrkäisinä eteensä. Hän on isänsä ilo ja korkeimman lahja, ja kohtalo on päättänyt, ettei hän tule koskaan isäänsä tuntemaan.

 

Isä tietää kaikkien kipujensa ja sairauden samentaman mielen takaa, että vain viikkoja myöhemmin hän ei enää tunnista poikaansa, ei vaimoaan eikä sisaruksiaan. Ennen kuin seuraava syksy tulee, on hänestä jäljellä enää valokuva hopeaisissa kehyksissä ja kummulle kohotettu kivi. Koska muuta ei ole, hän antaa kaiken korkeamman käsiin.

 

Vuoristokylässä on sateen mustaksi maalaama vetoinen tölli, jonka vinosta etuovesta talutetaan vankkureihin huivipäistä rouvaa, jonka kaulaan on kasvanut nyrkin kokoinen paukama. Kaksi päivää hän matkustaa, kaksi sateista päivää ja kaksi sateista yötä hän hytisee vankkureiden kyydissä huivi tiukasti rintansa päälle kiskottuna, yskii limaa ja verta.

 

Kun hän viimein saapuu kuumehoureissaan, viluissaan ja voipuneena vuorenrinteeseen rakennetun pyhäkön luokse ja näkee pyhän, ihmeitätekevän ikonin katsovan koko loistossaan juuri häntä, ei hän voi muuta kuin vaipua polvilleen ja antautua korkeammalle.

 

Jossain rannikolla toisiaan vastaan vuosikymmenten ajan taistelleiden sukujen jäsenet kerätään kolme tuhatta vuotta vanhan oliivipuun ympärille. Heimojen vanhimmat sanovat heille, että tappamisen on loputtava, rauhan on tultava. Sillä hetkellä sissikapteeni, koko elämänsä kivääriä käsissään kantanut, kuulee tuulessa jonkin kutsuvan häntä ja liikutuksen pala nousee hänen kurkkuunsa.

 

 

Yrittää tässä ymmärtää loikkaa kaikkivoivasta logiikasta autenttiseen olemassaoloon, kun tervettä elämää on yhtä paljon takana kuin edessä, kun ärsykkeet ovat tehneet psyykestä turran ja jo kahdeksanvuotiaat ovat kyynisiä, luovuttaneita, jokaisen elämän tarinan tuhanteen kertaan kuulleet.

 

Vuosituhansia kestäneen kehityksen kruununjalokivi: ilmastoidun, keskuslämmitetyn betonikuution sisällä istuva siirapilla, maissijauholla, aspartaamilla ja muuntogeeneillä lihotettu Homo Millenniumicus, joka istuu näyttöpäätteellä kuristuspanta kaulassaan, hakee adrenaliinipiikkinsä sammumattomasta uutisvirrasta ja pelkää kasvaimia, pelkää turvapaikanhakijoita, pelkää terrorismia, pelkää sotaa, pelkää naapuria, ja tietää kaiken, koska osaa noutaa hakusanoilla aukottomat perusteet kaikille ennakkoluuloilleen.

 

Ajatuskin silmälle näkymättömästä maailmasta karisee mielestä. Kun pilvet kerääntyvät taivaalle ja vasama halkoo taivasta, suljetaan pimennysverhot ja nakutellaan äänenvoimakkuuspainikkeesta niin monta kertaa että rytmikäs, atonaalinen kilke peittää luonnon mylvinän.

 

Aistien kantamattomissa Erikhtho tanssii kuolemantanssiaan, tshernoseemin yläpuolella laulavat kranaatinheittimet pimeimpien mustan magian rituaalien suojelemina. Kohteliaat, koulutetut, hurmaavat pukumiehet summonoivat pilviä hipovien lasitorniensa suojissa nimettömiä olentoja. Numerologia, tarokit, telluuriset vaikutukset ja mantereita jakavat voimalinjat ovat kaikki totta – mutta eri tavalla totta kuin olemme oppineet.

 

Missä ja milloin vain luonnollisessa järjestyksessä on vajoama… ja vieraantuneisuus kasvaa – silloin minä lasken itseni maan kamaralle, rankaisen tekopyhiä ja tuhoan häijyt ja palautan koossapitävät periaatteet; minä itse ilmestyn, vuosituhat vuosituhannen jälkeen.

 

 

Nyt, keskellä helmikuun alun auringonpaistetta, seison keskellä pyhälle ruhtinaalle omistettua puistoa pisteessä, missä inhimillinen elämä on yhä enemmän tarkkailua ja passiivista vastaanottamista kuin yrityksiä saada aikaan muutoksia ylipäätään missään.

 

Iloisesti porisevat lapsilaumat ovat päässeet koulusta, riisuneet takkinsa ja kaulahuivinsa ensimmäisen kevätpäivän iltapäivän tuntina. Saparopäinen tyttö kiljahtaa, koulupukuinen poika kiskoo kaverinsa repusta vetoketjun auki ja nauraa perään, kun kirjat ja penaali tömähtävät savipolulle.

 

Suolainen tuuli iskeytyy mustaa vuorenseinämää vasten, kaupunki porisee ja hälisee ja sykkii. Aikakaudet ovat olemassa yhtä aikaa, kerroksittain, ja tämä aikakausi, kokijoilleen ainutkertainen ja oikea, on vain yksi kerros öljyvärimaalauksessa.

 

Suuret mannerlaatat liikkuvat, jossain laboratoriossa löytyy kuolevaisuuden ongelman ratkaiseva kaava ja jossain miljoonien mikroprosessorien labyrintissä herää henkiin monta kertaa ihmistä suurempi olento.

 

Kun aika on kypsä, suuriin tarinoihin uskotaan jälleen.

Mainokset
Ihmeitä