Ihmeitä

Kahdeksan vuosisataa sitten ruhtinas ratsasti hovinsa jalosukuisten poikien kanssa vuoristosolan suulle. Kun aamu koitti ja aurinko kohosi purppuraisena vuorenhuippujen takaa, hän kohotti miekkansa tervehdykseen ja karautti joukon kärjessä valloittajia vastaan oman maansa, pyhän kolmiyhteisen Jumalan ja merentakaisen hallitsijan nimissä. Siitä jättivät muistoksi puiston, jota Veripuistoksikin kutsutaan, ja sen keskelle muistokiven viereen pyhäksi kohotetun hallitsijan patsaan.

 

Vain muutama vuosi sitten keräsivät kaupunginisät metalli- ja maakaasurahat kokoon ja rakennuttivat hänen muistokseen kirkon. Lattia lyötiin paikalleen marmorista, katon ylisille nostettiin neljä kultaista kupolia muistuttamaan hänen suuruudestaan. Pääovi on rakennettu tammipuusta ja siihen on kaiverrettu pyhän ruhtinaan suvun vaakuna, jonka yläpuolella tervehtii lähestyjää jumalansynnyttäjän rintakuva.

 

Nelikymppinen mies verryttelhousuissaan ja t-paidassaan lukitsee polkupyöränsä portaankaiteeseen, harppoo rappuset ylös ja ovesta astuttuaan painaa pään kumaraan nöyryydestä. Hän kävelee hitaasti, jokaista askeltaan harkiten ikonin luokse, joka erottaa alttarialueen kirkkosalista. Hän pysähtyy ikonin luo, suutelee sen suojalasia, kehrää käsillään ilmasta lankaa ja hytkyy edestakaisin niin kuin jokin näkymätön tuudittaisi häntä.

 

Viereisestä huoneesta kantautuu sirkkelin vihlonta ja kirkuna, ikonostaasin alapuolelle on levitetty ruskea suojapaperi. Liikenteen äänet tasaisena äänimattona taustalla. Seistä siinä turistina taustalla ja jauhaa purukumiaan poskihampaissa, katsoa arjesta pyhään tilaan astuneen hurskaan miehen rituaalia kuin se olisi jokin performanssi.

 

…

 

Keskusteltuaan oman aikansa sisimpänsä, kaikkein pyhimmän kanssa kävelee pyhiinvaeltaja selkä edellä sakraalitilasta ulos auringonpaisteeseen. Hän naksauttaa pyöränsä lukon auki, polkee takaisin askareisiinsa. Hänen perässään samaa tietä kävelee turisti, keskustaan vievällä suoralla porhaltavat vuoroin ohitse japanilaiset romurautalaatikot ja korruptiolla voidelut BMW:t.

 

Miten samaistua menneiden maailmojen ihmisten psyykenjuoksuun mielellä, jonka evoluution mekanismit, Mooren ja Fullerin informaatiolait, verollisiksi leimatut reseptihuumeet ja freudilainen psykoanalyysi ovat muokanneet mieleisekseen. Miten sisäistää sakraalia, kun kieli on kolmessa vuosituhannessa redusoitu palvelemaan kaupan ja välittömien mielihalujen tyydyttämisen tarpeita, kun jokainen lause on kymmenesti analysoitu ja kymmenesti valheeksi todettu jo ennen kuin se on lausuttu julki.

 

Vasta sillä hetkellä, kun maireana hymyilevä tarjoilija asettelee pöydälle aterimet, suolasirottimen ja pippurimyllyn, vasta kun kivennäisvesi kuohahtaa pitkäkaulaiseen lasiin, jokin sydämessä läikähtää ja pöydän ääreen istunut alkaa muistaa.

 

…

 

On syvä, raskas talvi. Pimeys niin väkevä, että näkökentässä ei ole muuta. Villapeiton suojakseen vetänyt isä pitelee palloksi turvonneella mahallaan esikoispoikaa, hädin tuskin nelikuista, joka kohottelee päätään ja tuijottelee huulet ymmyrkäisinä eteensä. Hän on isänsä ilo ja korkeimman lahja, ja kohtalo on päättänyt, ettei hän tule koskaan isäänsä tuntemaan.

 

Isä tietää kaikkien kipujensa ja sairauden samentaman mielen takaa, että vain viikkoja myöhemmin hän ei enää tunnista poikaansa, ei vaimoaan eikä sisaruksiaan. Ennen kuin seuraava syksy tulee, on hänestä jäljellä enää valokuva hopeaisissa kehyksissä ja kummulle kohotettu kivi. Koska muuta ei ole, hän antaa kaiken korkeamman käsiin.

 

Vuoristokylässä on sateen mustaksi maalaama vetoinen tölli, jonka vinosta etuovesta talutetaan vankkureihin huivipäistä rouvaa, jonka kaulaan on kasvanut nyrkin kokoinen paukama. Kaksi päivää hän matkustaa, kaksi sateista päivää ja kaksi sateista yötä hän hytisee vankkureiden kyydissä huivi tiukasti rintansa päälle kiskottuna, yskii limaa ja verta.

 

Kun hän viimein saapuu kuumehoureissaan, viluissaan ja voipuneena vuorenrinteeseen rakennetun pyhäkön luokse ja näkee pyhän, ihmeitätekevän ikonin katsovan koko loistossaan juuri häntä, ei hän voi muuta kuin vaipua polvilleen ja antautua korkeammalle.

 

Jossain rannikolla toisiaan vastaan vuosikymmenten ajan taistelleiden sukujen jäsenet kerätään kolme tuhatta vuotta vanhan oliivipuun ympärille. Heimojen vanhimmat sanovat heille, että tappamisen on loputtava, rauhan on tultava. Sillä hetkellä sissikapteeni, koko elämänsä kivääriä käsissään kantanut, kuulee tuulessa jonkin kutsuvan häntä ja liikutuksen pala nousee hänen kurkkuunsa.

 

…

 

Yrittää tässä ymmärtää loikkaa kaikkivoivasta logiikasta autenttiseen olemassaoloon, kun tervettä elämää on yhtä paljon takana kuin edessä, kun ärsykkeet ovat tehneet psyykestä turran ja jo kahdeksanvuotiaat ovat kyynisiä, luovuttaneita, jokaisen elämän tarinan tuhanteen kertaan kuulleet.

 

Vuosituhansia kestäneen kehityksen kruununjalokivi: ilmastoidun, keskuslämmitetyn betonikuution sisällä istuva siirapilla, maissijauholla, aspartaamilla ja muuntogeeneillä lihotettu Homo Millenniumicus, joka istuu näyttöpäätteellä kuristuspanta kaulassaan, hakee adrenaliinipiikkinsä sammumattomasta uutisvirrasta ja pelkää kasvaimia, pelkää turvapaikanhakijoita, pelkää terrorismia, pelkää sotaa, pelkää naapuria, ja tietää kaiken, koska osaa noutaa hakusanoilla aukottomat perusteet kaikille ennakkoluuloilleen.

 

Ajatuskin silmälle näkymättömästä maailmasta karisee mielestä. Kun pilvet kerääntyvät taivaalle ja vasama halkoo taivasta, suljetaan pimennysverhot ja nakutellaan äänenvoimakkuuspainikkeesta niin monta kertaa että rytmikäs, atonaalinen kilke peittää luonnon mylvinän.

 

Aistien kantamattomissa Erikhtho tanssii kuolemantanssiaan, tshernoseemin yläpuolella laulavat kranaatinheittimet pimeimpien mustan magian rituaalien suojelemina. Kohteliaat, koulutetut, hurmaavat pukumiehet summonoivat pilviä hipovien lasitorniensa suojissa nimettömiä olentoja. Numerologia, tarokit, telluuriset vaikutukset ja mantereita jakavat voimalinjat ovat kaikki totta – mutta eri tavalla totta kuin olemme oppineet.

 

Missä ja milloin vain luonnollisessa järjestyksessä on vajoama… ja vieraantuneisuus kasvaa – silloin minä lasken itseni maan kamaralle, rankaisen tekopyhiä ja tuhoan häijyt ja palautan koossapitävät periaatteet; minä itse ilmestyn, vuosituhat vuosituhannen jälkeen.

 

…

 

Nyt, keskellä helmikuun alun auringonpaistetta, seison keskellä pyhälle ruhtinaalle omistettua puistoa pisteessä, missä inhimillinen elämä on yhä enemmän tarkkailua ja passiivista vastaanottamista kuin yrityksiä saada aikaan muutoksia ylipäätään missään.

 

Iloisesti porisevat lapsilaumat ovat päässeet koulusta, riisuneet takkinsa ja kaulahuivinsa ensimmäisen kevätpäivän iltapäivän tuntina. Saparopäinen tyttö kiljahtaa, koulupukuinen poika kiskoo kaverinsa repusta vetoketjun auki ja nauraa perään, kun kirjat ja penaali tömähtävät savipolulle.

 

Suolainen tuuli iskeytyy mustaa vuorenseinämää vasten, kaupunki porisee ja hälisee ja sykkii. Aikakaudet ovat olemassa yhtä aikaa, kerroksittain, ja tämä aikakausi, kokijoilleen ainutkertainen ja oikea, on vain yksi kerros öljyvärimaalauksessa.

 

Suuret mannerlaatat liikkuvat, jossain laboratoriossa löytyy kuolevaisuuden ongelman ratkaiseva kaava ja jossain miljoonien mikroprosessorien labyrintissä herää henkiin monta kertaa ihmistä suurempi olento.

 

Kun aika on kypsä, suuriin tarinoihin uskotaan jälleen.

Länsirannikko

Kun juna halkoo Salpausselkien suojasta lounaaseen, vaihtuu kuiva, valkea pakkanen mustaksi räntäsateeksi. Rata jatkuu pääkaupunkiseudulta Pirkanmaan kautta Pohjanmaalle, missä yö on jäätänyt päivän aikana sulaneen loskan niin, että tien pinnassa kiiltelee illansuussa pääkallo.

 

Kun juna jättää minut asemalaiturille kaupungissa, jota kahden vuoden ajan kutsuin kodikseni, on tuuli sellainen kuin sen muistan. Se ottaa vauhtia koko Merenkurkun leveydeltä, ravisuttaa neulasia rannikon havukoissa ja nipistää ulkoilijan poskipäihin verenpunan.

 

Jos täällä tahtoo pärjätä, on sen kanssa päästävä sinuiksi. On ymmärrettävä, että se on osa tämän paikan olemusta.

 

Noin puoli vuotta sitten, loppukevään vilpoisassa aamuauringossa, pakkasin muuttoauton viimeistä neliömillimetriä myöden täyteen. Elohopea kohosi hellelukemiin pakettiauton kaarrellessa jyrkästi etelään kohti Varsinais-Suomea ja muistan pohtineeni, milloin tulen seuraavan kerran takaisin, jos tulen ollenkaan.

 

Kahden vuoden aikana häivä paikasta irtosi sieltä lähteneen miehen olemukseen. Nyt, kun mies palaa, ei hän osaa kuvitella itseään ilman kaikkea siellä koettua.

 

…

 

Iltasella kuppilassa palavat sähkölyhdyt loosien päädyissä ja ikkunalaudoilla. Pallo on jo alkanut kallistua kevättä kohden, mutta ikkunan takana näkyy taivaan peittona läpitunkematon, noenvärinen täkki. Istun aloilleni ja tapaan parivuotisen aikana tutuksi tulleita, puhun ja kuuntelen.

 

Hotellirakennuksessa nelivuotiaat näkivät jotain, mitä me emme. Merenlahden jäänteen vesi jähmettyi paikalleen aina, kun oli pari päivää satamatta. Kerrostalon korkeimmasta kerroksesta avautui kylmänsininen lakeus. Kaduilla kun käveli, kukaan ei katsonut silmiin. Oli kivistä kaupparakennusta, teollisuushallia ja aidattua omakotitalon pihaa joka suuntaan.

 

Muistan aamuyön pimeyden, parvekelasia riipivän helmikuun pakkasen ja keittiön seinälle varjoja piirtävän yölampun. Aamuyöt, jolloin uni ei tullut ja ne aamuyöt, jolloin puhe valui hitaana tahmana alitajunnasta kielelle.

 

Jokainen, joka kaupunkiin meni, joutui luopumaan jostain, menetti jollain tavalla otteensa elämästään ja näki pelkojensa aineellistuvan. Ihmiset muuttuivat hirviöiksi ja hirviöt ottivat ihmisen hahmon. Koko ajan, aina, kaiken taustalla ulvoi sama jäinen tuuli.

 

Helmikuun pakkanen riipii parvekelasia, kireät kasvot pingottuvat toisiaan vastatusten. Syvällä silmien takana on muotoaan ottamassa maailma, jota emme vielä osanneet elää todeksi.

 

…

 

Toteamme sen yhdessä, kun humalluttavat aineet ovat saaneet mielen pehmenemään ja leukaperät löystymään; kyllä, tämä on se korkean paikan leiri, voimainkoetus ja elämän iltapäivää edeltävä kiirastuli, aisteilla tuskin havaittavissa olevien voimien valvoma ihmiskoe.

 

Kuka täältä selviää takaisin alaville maille, hänen on helpompi vetää keuhkonsa täyteen ilmaa ja nähdä kaikki tapahtunut oikeassa valossaan ilman katkeruutta ja pelkoa, ilman riuduttavaa tahtoa omistaa, ilman ihmisen heikkouksia.

 

Täällä sanoudutaan irti valheista ja valeminästä, kuoritaan kuollut solukko iholta, hypätään käsi kädessä äkkisyvään. Kenties vain niin saamme mahdollisuuden olla onnellisia.

 

Kaikessa tapahtuneessa on tragedian sävy ja tapahtunut sijoittuu maantieteellisesti maailmanlopun mantereelle. Vain siksi asiat saattoivat mennä juuri, kuten niiden piti mennä.

 

…

 

Puolta vuorokautta myöhemmin on taas pimeää ja jäistä ja sama tuuli, hetkeksikään laantumatta, saattelee paluumatkalaisen etelään.

 

Juna irtoaa laiturista, kaupunki takana loittonee, loittonee kylmää hohkaava kaupunki ja sen rannoille loiskuvat maailmanlopun mainingit. Matkalainen vajoaa kuulokkeet korvillaan ääniaaltojen aktivoimien hermoimpulssien mereen.

 

Juna loittonee, matkalainen on jo kilometrien päässä etelässä. Kaupunki jää sijoilleen arkiseen, hajamieliseen tilaansa. Kenties jo tänään sinne muuttaa joku, joka saa tulevien kuukausien aikana aistia itse aamuyön pimeyden, parvekelasia riipivän helmikuun pakkasen, yölampun piirtämät varjot keittiön seinällä.

 

Hän saa itse aistia, kuinka tuuli ottaa vauhtia koko Merenkurkun leveydeltä ja riisuu valheet ja valheellisen minän, kuorii kuolleen solukon iholta.

Ukkoslintu

Maankamara on punainen ja karrella ja halkeilee ääntä päästämättä paksuiksi lohkareiksi helottavan aurinkokiekon alla. Harvat eukalyptuspuut ovat kalvenneet kuivuuttaan, elämänlangassaan rimpuilee viimeinen sinnikäs spinifex. Joka ei tätä paikkaa ymmärrä ja kunnioita, kuolee.

 

Näillä tasangoilla, sateenkaarikäärmeen kaivertamissa uomissa, kävelivät entisaikojen viisaat sauvoihinsa tiukasti tukeutuen. He todistivat, kuinka maankuoren alta kohosivat henget ja kylvivät laulullaan siemenet, josta kasvoivat vehreät sademetsät ja makean veden suistot.

 

Ollaan uniajan tällä puolen, ulottuvuudessa, joka tekee kuolemaa. Kimalaiskolibri laulaa, meri raivoaa ja sade, kun se tulee, on mustaa ja hapanta. Maa on hiljainen ja maho, eivätkä edes kuolleet tahdo kävellä sen pinnalla. On hiekkaa ja suolaa kauemmas kuin elävän silmä siintää. Jokaista käveltyä metriä kohden on neljä, joihin heittäytyä kuolemaan.

 

Gehennaa halkoo pikatie pitkänä nauhana. Sen pinnalla jyrisee erämaalaiva, joka kuljettaa kiinalaista nanoteknologiaa ja geenimanipuloitua ukrainalaista viljaa suurkaupunkien allergisille, astmaattisille lapsille. Kelopuiden oksille laskeutuvat siivet havisten haaskalinnut.

 

…

 

Kenttäpullossa ei ole jäljellä tippaakaan. Sen vihreä sisus kumisee kuumana ja onttona, kosteuden häivä haihtuu höyrynä ilmaan. Jokaisella askeleella vaelluskenkä valahtaa puoliksi maan sisään. Kengän kaulasta sisään valuva hiekka hankaa jalkapöytää ja varpaanvälejä, nestehukka ja helle saavat näkökentän väräjämään.

 

Tämä taival on kestänyt päiviä. Sen jatkuessa on kulkijalle selvinnyt, ettei päiviä ole, vaan on vain ikuisuus, ja ikuisuus on kaikki. Niin sanoi adepti seitsemän ja taas seitsemän kertaa seitsemän kertaa, kun hän tuli unessa vieraisille.

 

Aurinko palaa ja loimottaa ja rätisee, kosminen moottori ja elämänantaja ja surmantuoja. Summum Bonum, olennoista korkein, jota ei voi katsoa kohti tulematta hulluksi tai sokeutumatta.

 

Kaikkialla ympärillä on sokaisevan valkeaa. Kehon kipsaa turtumus, jonka matkalainen tunnistaa viimeisen levon merkiksi. Maailmasta jo luopuneena, maata kohti vaipuneena hän lopulta kuulee ylisiltä kirkaisun, joka repii jälkiä taivaaseen. Jokin valtava, kuin siivenisku, huokaisee kuumaa autiomaan ilmaa hänen iholleen.

 

Hän kierähtää selälleen ja näkee sen. Lintu on samaan aikaan pienmusta ja häikäisevän kirkas, ja sen pimeys säteilee kaikkia sateenkaaren värejä. Sen silmät ovat kuin safiirit, ja se roihuaa ikuisesti leimuavana liekkinä kuoleman valtakunnan yllä suuressa, majesteettisessa loistossaan.

 

…

 

Näin sanoi adepti:

 

Kun olet viimein oppinut luopumaan valheellisesta minästäsi ja jättänyt kaiken, makaat aloillasi aistisi aukaisseena. Silloin näet sanansaattajan tulevan luoksesi hahmonsa valinneena. Kun hän tulee, puhuttele häntä nöyrästi ja ole hänelle asiallinen, vaikka pelko ja vavistus ravistelisivat sinua. Kun hän on suvainnut tulla, olet hänen omaisuuttaan. Käyttäydy sen mukaisesti.

 

Mitä omaan matkaasi tulee, älä suhtaudu siihen kuin kävelisit eväskori kädessäsi tienpiennarta ja etsisit ensimmäistä taukopaikkaa, johon vilttisi levittää. Se, mitä teet, on joskus ollut pyhien naisten ja pyhien miesten yksinoikeus, kun se tänään on ikuista lapsuutta elävien, ymmärtämättömien huvintavoittelijoiden sunnuntaimatka.

 

Polku, jota kävelet, on kivetty luopumisella ja antautumisella, kuolemalla ja verellä, hiellä ja raudalla!

 

Kun pääset riittävän syvälle, tiedät, mitä Kaikkivaltias yritti opettaa Moosekselle roihuavan pensaan muodossa, mitä profeetta näki viilettäessään Al-Buraqin selässä korkeampaan taivaanpiiriin ja miksi lordi Krishna jätti maan Kalin aikakauden alkaessa.

 

Mitään et saavuta, jos takerrut maalliseen hyvään ja saavutuksiin, maailmaan ja sen lakeihin, supistuviin ja laajentuviin impulsseihin jota kehitykseksikin kutsutaan.

 

…

 

Lopulta säikähdystä seuraa hämmennys, hämmennystä ymmärrys. Viimein seisot siinä, vuorenrinteellä ja näet todellisuuden sellaisena, kuin se oikeasti on. Ajan ja todellisuuden pyhä arkkitehtuuri levittäytyy eteesi spiraaleina ja ellipseinä, entropiana jossa on järki ja rakenne, näkymättöminä käyrinä jotka sitovat vuosituhannet yhteen.

 

Perimmäiseltä olemukseltaan iankaikkisuus on jatkuvassa liikkeessä. Se simuloi itseään yhä uudelleen ja uudelleen, rakentaa maailmat rinnakkain, ja siinä vaiheessa havaitset, kuinka koko ihmiskunta kärsimyksineen on kosmisen älyn dialektista prosessia, digitaalisen superälyn biologinen latausohjelma.

 

Viimein havahdut siihen, että elämä on ansa ja tietoisuus illuusio, valheista kaikkein todellisin; ja siltikin, ihmisen tunteet ehkä ainoa tosiolevainen asia kaikkeudessa. Siksi meille näkymättömien elollisten olentojen maailma on surun ja hiljaisuuden maailma. Heille me olemme pelon ja kateuden kohde.

 

Mutta me olemme omaan hybrikseemme kadonneita. Olemme kumartaneet ruhtinaalle ja saaneet leluiksemme kaiken, joka kiiltää, helisee ja kimaltaa.

 

Enää eivät toimi toteemipaalut ja kivikehät portteina maailmojen välillä, eivät pyhät puut kerro tarinoitaan tietäjille. On vain unet ja näyt, mieltään järkkyneiden hullunhoureet, kun toiset todellisuudet tekevät itseään tiettäväksi.

 

…

 

Vaan nyt, tämän matkasi jälkeen, tiedät, miten irrottautua ajasta ja sen vaikutuspiiristä.

 

Voit sukeltaa uraani- ja tinapilveen keskellä suurta tyhjyyttä, nähdä kastepisarassa koko eläinradan ja nähdä suuressa, sinisessä kohdussa yhteyden ja merkityksen, jollaista ei toista ole.

 

Tai sitten seisot lapsuuskodissasi, joka on sellainen kuin muistoissasi, mutta sen värit ovat jotenkin kirkkaammat. Kävelet portaat naristen ylimpään kerrokseen, jollaista et tiennyt olevankaan, ja muistat, viimeinkin muistat kaiken.

 

Vintin ikkunasta näet, kuinka pelto hohkaa purppuraa ja tuuli huojuttaa tähkäpäitä niin kuin se tahtoisi viestittää sinulle jotain.

 

Nyt viimein tiedät, että kaikilla salaisuksilla on vartijansa, ja että on olemassa kartta, joka kertoo sinulle kaiken, minkä olet koskaan tahtonut tietää. Tiedät, että on rakenne, ja että risteyskohdissa sinua odottavat väet, jotka näyttävät sinulle suunnan.

 

Ja viimein, ennen kuin kaikki haihtuu, ymmärrät, että maan päällä on yhä olemassa tahoja, jotka osaavat katsoa kämmentään pidemmälle, jotka yrittävät vaikuttaa oman aikakautensa ja vaikutuspiirinsä tapahtumiin kommunikoimalla suuremman todellisuuden kanssa.

 

Ennen kuin vajoat, näet, kuinka sammakkoeläin sukeltaa kaaokseen noutaakseen sieltä mukanaan järjestyksen. Mutta ennen kuin ehdit nähdä hänen paluunsa, joku kuiskaa sinun korvaasi:

 

”Kaaokseen sukeltava ei voi koskaan tietää, tuoko hän maan päälle järjestyksen, vai vielä suuremman kaaoksen.”

 

…

 

Joitain päiviä myöhemmin virkavalta löytää ruumiin Australian lounaisilta mailta.

 

He tietävät, että mieleltään järkkynyt mies on puhunut poismenosta jo kuukausia, ja että ennen hänen lähtöään hänen perheensä muutti pois hänen luotaan. Kukaan ei ollut kuullut miehestä viikkoihin, ja nyt hänen tiedetään menehtyneen nestehukkaan keskellä aavikkoa.

 

Eloton ruumis makaa jäähdytetyssä lokerossa ruumishuoneella, eikä hänen kasvoillensa kuoleman hetkellä tärkätty leveä, raukea virne lakkaa ihmetyttämästä patologia viikkokausiin.

 

Vaan hän, joka on poistunut maailmastamme, teki, kuten isoisä yönuotiolla opetti. Hän puski läpi loppumattoman sumun, sulautui osaksi uniaikaa ja viimein perillä näki, kuinka tulilintu levittää siipensä hänen edessään ja päästää korskean, tärykalvot rikkovan kiljaisun.

 

Nyt hän on yksi niistä, joista kalliomaalauksissa kerrotaan. Ikuisuuden olento, ajasta ja sen kahleista irtautunut.

Viidennen ulottuvuuden olennot

On vuodenajoista kaikkein pimein ja keskitaivaalla loimottaa aamun viimein valjettua talvipäivän kuulas ja armollinen valo.

 

Olen kaksi viikkoa sitten saavuttanut ikävuoden, jota voisin perustelluksi kutsua puolimatkaksi, ja johon mennessä ihmisellä pitäisi olla mielessään kartta omista hulluuksistaan ja ominaisuuksistaan ja kokemuksista, jotka tekevät ihmisestä ihmisen.

 

Minulla on tarinoita kerrottavaksi, ystäviä joihin luottaa, päämääriä tavoiteltaviksi ja palava halu oppia, omaksua ja ymmärtää. Olen oppinut olla kumartamatta patsaita ja pokkuroimatta itse itsensä korottaneita. Yhä edelleen etsin riivattuna jotain yhä todellisempaa, yhä merkittävämpää, joka sädehtii sumuverhon takana ja ilmoittaa itsestään usvaverhon takana ja ilmoittaa itsestään vain unissa kirkkaasti liekehtivänä maljana.

 

Lukemattoman monta kertaa olen eksynyt elämäni sokkelossa vain löytääkseni itseni samaan päämäärään johtavalta sivupolulta, joka on opettanut minulle paljon enemmän kuin olisin koskaan voinut kuvitella.

 

Olen luopunut paljosta saadakseni kaiken, kätellyt pelkojeni kanssa käsipäivää ja todennut pelon itsessään siksi demoniksi, joka vie elämänhalun ja tenhon ja salpaa meidät sijoillemme lamaantuneina.

 

Kun emme enää usko siihen, kun ymmärrämme sen todellisen luonteen, ei sillä ole enää valtaa meihin, ja voimme edetä omalla polullamme.

 

…

 

Katselen Helsinkiä seitsemännen kerroksen parvekkeelta. Pyyhkäisen kaiteeseen tiivistyneen kosteuden peukalooni ja hengitän taivasta, joka avautuu pohjolan yllä majesteettisena hohkaavassa, sinisessä loistossaan. On kuin siunaus virtaisi ylisiltä maahan ja saisi kaduilla kävelevät ihmiset säteilemään.

 

Kerrotaan, että eletystä elämästä jää tilinteon hetkellä mieleen vain yksi yksityiskohta, johon kierron seuraava olomuoto runkonsa rakentaa. Samoin vuosien myötä muuttuvat varhaisimmat muistot osaksi suurempaa kokonaisuutta, jossa kaikki koettu käy järkeen kuin huomaamatta.

 

Samalla muistuvat mieleen yksittäiset hetket viimeiset kahden vuoden ajalta; ihmisten eleet, ilmeet heidän kasvoillaan. Tuoksut, äänet ja mikroskooppisen tarkat yksityiskohdat, jotka sillä nimenomaisella hetkellä eivät herättäneet huomiota.

 

Niiden välillä kulkee suora juonne, siitä hetkestä nykyhetkeen polku. Ristiin kulkevat reitit punovat elämän verkon, jossa kaikki kohtalot yhtyvät toisiinsa, ja johon avaruus rakentuu ylhäällä ja alhaalla.

 

…

 

On Kallion yö puolitoista vuotta sitten, pitkä suora Teollisuuskatua pitkin, repeytynyt kengänpohja ja rivakka ranneliike, sen seurauksena risat lenkkarit lentävät korkeassa kaaressa makasiinirakennuksen katolle. Hetkeä myöhemmin kohoavat olutpullot itäisen kantakaupungin valoisassa yössä ja silmien pinnasta kajastaa ilo ja uutuus ja uhma.

 

Pikakelaus saarikaupunginosaan itäiseen Helsinkiin. Elementtitalon kylkeen kasattua terassia vartioi ikiaikainen uhripuu. Heinäkuiset aamuyön linnut säestävät pitkää suoraa kävelyllä yöpaikkaan, jossa henget ovat täyttäneet huoneen ja jokin kymmenen vuoden takainen kiertyy umpeen.

 

Olemme kaupungin vuokrakaksiossa keskisuuressa taajamassa Pohjanmaalla, minä ja muumipeittonsa alla sikiöasennossa tuhiseva viisi- ja puolivuotias. Huurtuneen ikkunan takana ratisee tulipalopakkanen, yläkerrassa pieksee hollannikkaitaan lattiaan toimeentulotukipäivää juhliva laitapuolimmainen. Aamun koittaessa kylmä on valunut ikkunanraosta sisään, kahvipannun pinta ratisee riitteestä ja minä elämääni päivitellen mietin, tuleeko mistään lopultakaan mitään.

 

Jälleen jokin yö. Hullut huutavat Kalliossa, Torkkelinmäellä välkkyvät siniset valot ja kadun tasolla suomea murtaen puhuva mies kysyy, että mitä sinä tyttö itket, onko sinulla elämä huonosti. Minä riipun unen rajamailla, mutisen jotain mitä en itse tiedosta ja vieressä nukkuva kertoo päiviä myöhemmin, että nukahdettuani ilmassa yläpuolellani näytti siltä kuin ilma olisi väreillyt ja pimeästä olisi kuin punoutunut jotain elävää.

 

Vielä välähdys aikaisemmasta ajasta. Kaatosateen jälkeinen auringonpaiste metrolähiössä, vierekkäin viimeisillään raskaana oleva nainen ja hänen nuori miehensä huolesta ja onnesta sykkyrällä. Naisen viimeinen työvuoro ennen äitiyslomaa on päättynyt, auringonpaiste saa kasteisen asfaltin kimaltamaan ja mies tietää, että nyt on maailma valmis pienokaisen tulla. Niin valmis, kuin maailma voi ikinä olla.

 

Ja sitten istun eteläkarjalaisen klubin matalakattoisessa kellarikerroksessa esiintymislavan edessä ja katson ryhmää jo vanhentuneita miehiä, jotka ovat kulkeneet sitä itse tietämättään kumppaneina mukana mielimyrskyissä ja alakuloissa, auttaneet janoonsa kuolevaa matkalla erämaassa.

 

Kun vuorokausi vaihtuu syntymäpäivästäni sitä seuraavaan ja he aloittavat soitantansa, on jokin maailmankaikkeuden piirtämä pitkä kaari kiertynyt umpeen.

 

…

 

Kuten aina tähän aikaan vuodesta, mietin paluita, joita ihmiset tekevät toistensa luokse ja kaikkea sitä, mikä jää korkeampien mielivaltojen vuoksi tekemättä, tapahtumatta ja kokematta.

 

Ja silti kaikki mahdollinen on todellista suuressa äärettömässä, joka jää meidän, aikaan naulituiden kokemushorisontin tavoittamattomiin.

 

Voidaan puhua sielunkumppanuudesta tai tähtiin kirjoitetusta rakkaudesta, joka ei milloinkaan tapahdu, koska omissa karikoissaan soutavat eivät koskaan kohtaa silloin, kun voisivat lunastaa toistensa matkakumppaneiksi.

 

Onhan niin, että suurin osa inhimillisestä elämästä on pilkettä toteutumattomasta. Juuri siksi maailma on perimmäiseltä olemukseltaan surujen tyyssija.

 

Äärettömässä me olemme yhtä ja vaikka emme sitä itse miellä, olemme kaikki siitä osa. Sulaudumme osaksi ikuisuuden kudosta ja keinumme suuressa sylissä kipuinemme ja suruinemme, kunnes luoksemme tulee lempeä unohdus ja pyyhkii poskipäiltämme kyyneleet.

 

…

 

On vuodenajoista kaikkein pimein ja keskitaivaalla loimottaa aamun viimein valjettua talvipäivän kuulas ja armollinen valo.

 

Jälleen on jokin osa taipaleesta käynyt umpeen, maailma raapinut neulalla reittejään sisäiseen linnunrataani, tuonut lähelle niitä jotka olivat kaukana ja vienyt kauas niitä, jotka olivat lähellä.

 

Ja yhä toivon, että olisi riittämiin jäljellä päiviä ja loputtomasti ihmeitä, joiden edessä vaieta ja nöyrtyä.

Vahdissa tarkkoja patriarkkoja

Hädin tuskin miehen iän saavuttanut langanlaiha kuikelo seisoo salin keskellä ja siristelee silmiään. Hänen kasvojaan valaisee niin kirkas valo, että hän näkee pöydän takana istuvat hahmot pelkkinä ääriviivoina pimeässä.

 

Hän seisoo selkä kyyryssä, polvet kalkattaen toisiaan vasten. Rike on tapahtunut, mutta mikä rike, sitä ei ääneen lausuta. Pelkät sanat voivat toisinaan olla yhtä vakavia kuin teko itsessään, sillä sanoilla on lataus. Sanat itsessään ovat eläviä olentoja, loitsuja tai manauksia.

 

Elämänsä iltakävelylle ehtineet miehet istuvat tuoleillaan purppuraviitat hartioillaan, korostavat hiljaisuutta lauseiden välissä ja vilkuilevat syytettyä vakavin kasvoin. Tuomarin ääni on järkähtämätön ja kylmä. Syytetty vaikeroi paikoillaan voimatta piilottaa kasvoistaan loistavaa häpeää minnekään.

 

Hän tietää, ettei rikkeensä ollut suurensuuri. Hän noudatti vaistojaan, tai toteutti kutsumustaan sellaisena, millaiseksi korkeampi voima sen tarkoitti.

 

Mutta vanhemmat tietävät, että juuri siinä piilee vaara – vietissä ja viettiin lankeavan ymmärtämättömyydessä. He tietävät, neuvoston jäsenet, että vietinkantaman päässä, yhdessä hairahduksessa voi olla alku sille hiuksenhienolle murtumalle, joka saa padon sortumaan ja tuo mukanaan tulvan.

 

…

 

Hän, joka syytetyn penkillä seisoo, on liian nuori tietääkseen siitä mitään.

 

Hän on huoleton lapsi, ikuisen kesän vesa, valtoimenaan roihuava liekki pelkkää tunnetta ja ryöpsähtelevää verta. Hänelle lain kirjain on aina paikkaan ja aikaan sovellettavissa ja tarpeeseen taivutettavissa olevaa massaa, eikä pilari, joka pitää järjestäytyneen maailman paikallaan.

 

Lapsenlapsi kun on, hän ei ollut paikalla sinä kylmänä kevään päivänä, jona isoisät seisoivat keskellä poltettua maata, katsoivat Saatanaa ja hänen legioonaansa silmästä silmään ja allekirjoittivat sopimuksen: pidä sinä saaliisi, pidä sinä tuhannen vuoden pimeys ja me pysymme täällä, omalla kaistaleellamme. Me kylvämme ja korjaamme sadon, panemme rukiista oluen ja leivomme vahvan leivän, nöyränä otamme vastaan katovuoden ja sairauden ja kesän kaikkine hedelmineen silloin, kun se joskus sattuu tulemaan.

 

Tähän perustuu viimeisten vuosikymmenten järjestys, ja viimeiset vuosikymmenet maa on levännyt hiljaa.

 

Naiset ovat synnyttäneet lapset ja lypsäneet lehmät, miehet ohjanneet auraa vainiolla ja hiihtäneet hirven. Vaikeiden aikojen vahvat kasvatit ovat pitäneet toisensa ruodussa. Järvenselän yli kiirivä kellonkalke on johtanut kyläläiset temppeliin pyhäpäivänä, tehtaan pilli kaupunkilaiset kangaspuilleen puistoista ja promenadeista.

 

On nimitetty pormestarit ja rehtorit, poliisipäälliköt ja papisto, tuomarit ja lääkärit pitämään yllä järjestystä, valvomaan yhteistä hyvää, antamaan kansalle heidän ansioidensa mukaan kuten antaa sopii; ahkeralle enemmän, laiskalle vähänlaisesti, pahantekijälle rystysillä ja remmillä, kunnes oppii olemaan.

 

Näin pysyy yllä järjestys ja kuri, näin vaihtuvat vuorokaudet ja vuodenajat ja vuosikymmenet. Säilyy ikuinen järjestys, pysyy kaukana kavala maailma. Jossain meren takana vuotaa veri ja ajaa Ares vaunuillaan, mutta täällä me emme tiedä siitä mitään.

 

…

 

Vaan tätä miettivät patriarkat – he, joka yhä muistavat ikuisena polttavan tulen ja navoilta valuvan kuolemanpakkasen, mustalla ratsullaan karauttavan kuoleman kulkumiehen:

 

Nämä lait, joita heidät on asetettu valvomaan, on säädetty tueksi ja turvaksi, rajat on säädetty rakkaudesta ja pitämään yöt loitolla.

 

Se, miten he esittävät asian jälkipolville, on dogma; järkähtämätön totuus, ylhäältä annettu sana, jota ei ole lupa kyseenalaistaa. He tekevät niin siksi, koska he tuntevat maailman luonteen.

 

He ovat lukeneet maailman kirjaa omalla vuorollaan omien vuosikymmentensä kuluessa ja todenneet omakohtaisesti suuren pyörän olemassaolon – sen, joka suistaa mahtavat valtaistuimiltaan ja asettaa laakeriseppeleet osattomien ohimoille, joka lyö ikuiset valtakunnat yhdellä kädenliikkeellä maahan ja joka lahjomattomana ja horjumattomana antaa jokaiselle elävälle olennolle sen, minkä he ansaitsevat.

 

He ovat oppineet lukemaan aikaa ja tulkitsemaan sen merkkejä, näkemään pieniä sykliä suurien sisässä ja suuren syklin liikkeen. He tietävät, milloin järjestys on vaihtumassa järjestyksessä epäjärjestykseen ja ymmärtävät tuon yhden, mitättömän pienen rikkeen olevan osoitus jostain, mikä vasta häämöttää kaukaisuudessa. Kitke tuo rikkaruoho ennen kuin se alkaa kasvaa, sanovat he toisilleen.

 

Mutta pyörän pyörimistä ei voi mikään estää. Sen ominaisuus on liike. Aika kuluu, sykli vaihtuu toiseksi ja jonain päivänä ikuisen kesän lapset hallitsevat jälleen.

 

…

 

Yön tultua joku heistä valvoo yksin kartanossaan, muistelee tarinaa isoisovanhempiensa maailmasta: ihmeistä pursuilevista, säkenöivistä kaupungeista täynnä kaikkia iloja, joita ihminen voi päässään kuvitella.

 

Korkeassa maljassa palavia vihreitä nesteitä, sieraimiin imettävää jauhoa joka turruttaa mielen ja elävöittää aistit. Tummakulmaisiksi meikatut ilon enkelit, jotka toivottavat matkalaiset tervetulleiksi istumalla syliin ja levittämällä häpynsä. Jokaisella ihmisellä on oma totuutensa jota seurata, oma jumala maskottina vyöllä. Hyveet ovat kauppatavaraa, kansan suosiossa ne jotka ovat röyhkeimpiä ja julmimpia, ja taivaisiin kohoavat tornit.

 

Nukahtaessaan hän näkee näyn – puhutaan maailmasta, joka koittaa vain joidenkin sukupolvien päästä, kun hänen lapsenlapsensa ovat kuten hän nyt.

 

Hän näkee piristeillä ruokittuja neuroottisia ja säikkyjä lapsia, jotka hipelöivät käsittämättömiä lelujaan, kärsivät omien harhojensa vankiloissa ja nostavat jalustalle heidät, jotka ovat kaikkein röyhkeimpiä, kaikkein julmimpia.

 

Silloin hyveet ovat kauppatavaraa, oma jumala maskottina vyöllä, tornit kohoavat kaupungeissa taivaisiin ja ihmiselämästä vierottavat kaikki kuviteltavissa olevat ilot.

 

Silloin hänen ihanteensa, hänen vaalimansa yhteiskuntajärjestys, on pelkkä kiiltävä kuori ja sisällötön seremonia, tekopyhien byrokraattien rahantekokone, joka on olemassa vain pitääkseen yllä vanhaksi käyneen järjestyksen rippeitä.

 

Uni päättyy, rummun ääni kovenee ja sen sointi tihenee. Syntyvät uudet marttyyrikultit ja uusi totalitarismi, roihahtavat sodat ihmisten sisällä ja ihmisryhmien välillä. Valtiot tarttuvat unen suomut silmillään, ideologian liekki yössä roihuten keihäisiin. Pohjoisesta puhaltaa jäinen tuuli, etelästä kasvaa hahmoton uhka ja vallan saavat he, joka yhä osaavat kantaa terästä.

 

…

 

Unettomana hetkenä ennen aamua hän ajattelee maailmassa vallitsevaa vastakohtaisuuksien lakia, maailmankaikkeudessa vaikuttavia vastavuoroisia voimia.

 

Hän tietää ja ymmärtää, että totuus on todellisuudessa poluton tie ja täkki, josta ei saa otetta. Tartut yhdestä kulmasta ja toinen irtoaa, tartut reunoilta ja keskus pullistuu. Tartut keskeltä ja reunat lepattavat.

 

Tämän lain mukaan jokainen veriteko on lunastettu hyvällä aikomuksella vuosikymmeniä sitten, jokaisen rauhan vuosikymmenen eteen on käytävä vuosikymmen sotaa ja vaikeaa polkua on kuljettava niin kauan, että se muuttuu vaivattomaksi. Eikä tätä lakia voi käsittää, koska laki pakenee ja vikuroi, ei suostu ihmisen mielen otteeseen.

 

Niin kauan kuin historiaa on kirjoitettu, ihminen on yrittänyt muokata olevaista kaltaisekseen, vaikka todellisuudessa olevaisella on kaikki valta meihin

 

Ja kaiken tämän keskellä hehkuu palavana liekkinä ja ainoana pakoreittinä ylimmäinen totuus, niin pelottava ja yksinkertainen, ettei yksikään ihminen voi noudattaa sen vaatimusta sitä menettämällä kastiaan, asemaansa ja järkeään.

 

…

 

Siksi on voimamme näissä yhteisöissä, jotka etsivät turvaa toisistaan.

 

Pienessä talvisessa taajamassa jokimaiden risteyksessä, jonka reunuksilla kalkkaavat kesäisin karjan kellot ja jossa lapset sivakoivat helmikuussa hankien läpi opettelemaan sotahistoriaa ja ylemmän käskyjä.

 

Vallatussa puutalossa jossain teräsbetonitornien keskellä, jossa Kuunsäde soittaa Lennonia räsymatolla samalla, kun taaperot tekevät kärrynpyöriä paitahihasillaan.

 

Ystävien kokoontumisessa ja jaetussa leivässä pitkän tauon jälkeen, toisistaan kiinni ottavissa käsissä ja merkityksellisissä katseissa, hetken rauhassa keskellä arvaamattomuutta ja epävakautta.

 

Kaikki mahdollinen itsessään

Lyhyen elämänsä ensimmäiset kolme vuosikymmentä ihminen käyttää kutoen sosiaalisten suhteittensa verkostoa. Kun samat kolme vuosikymmentä on kulunut, hän on nostattanut maailmaa vastaan tähystystornein varustetun suojamuurin pitääkseen minuutensa linnakkeen ulkopuolella jokaisen, joka voisi sitä horjuttaa.

 

Kolmenkymmenenviiden eletyn ikävuoden jälkeen ihminen havahtuu siihen, että on onnellisimmillaan ja rehellisimmillään yksin; kun on vain peili, josta tarkkailla iltaan lakastuvia kasvojaan ja askareet, ulkopuolisen hulluuden ja kaaoksen vastapaino.

 

On paljon julkituotavaa ja loputtomasti käsiteltävää, kunnes vastapäätä istuu lähimmäinen. Silloin lukkiutuu kieli kantimiinsa, jottei yksikään sana voisi kiskaista seipäännokassa tasapainoilevaa mieltä syöveriin, ja jotta eivät katseet, eleet ja äänensävyt kylväisi väärinymmärryksen siementä huolilla, toiveilla ja harhaluulolla lannoitettuun maaperään.

 

Ennen unen tuloa ihminen huomaa kuvittelevansa, että kaikkein helpointa olisi ottaa reppu ja ratsu, nelistää mittaamattomat kilometrit jonnekin, missä matkalaista ei kutsuta nimeltä ja missä vanhat, vakavat hahmot heräävät ennen päivännousua tutkimaan merkityksensä kadottaneita käsitteitä vetoisissa holveissaan. Kenties helpointa olisi etsiä kaikkivaltiasta sieltä, missä hänen loistostaan muistuttavat enää murenevat seinät ja haalistuva alttaritaulu.

 

Mutta ei ihmisen elämää niin ole tehty elettäväksi, ettei anna pirulle edes pikkusormea. Muut ihmiset ovat meidän mittamme, ja meidän huoleksemme jää, ettemme kanna heidän painoaan omilla hartioillamme.

 

…

 

Ilmiömaailma on loppumaton kuolemantanssi, fyysisten määreiden maailma Shivan ja Kalin morsiusvuode, missä järjestys ja sekasorto, valo ja varjo hakevat ikuisesti niskalenkkiä toisistaan.

 

Tähän aikaan vuodesta maailmat ajautuvat vieretysten ja hengitys kulkee Isiksen hunnun läpi. Kotiinsa palanneet kurottelevat meitä kohti ilmaan piirretyn viivan takaa, kehräävät hiussuortuviamme tuulenpuuskina ja tarkkailevat meitä, kun laskemme illalla levolle.

 

Parhaansa mukaan he yrittävät kertoa tienvierustaa kyyryssä kävelevälle, että elämässä kaikki jää kesken. Ja täysin yllättäen ihminen huomaa ajattelevansa itseltään salaa asioita, joita ei koskaan lausuisi ääneen julki.

 

Kaliumkloraatti ja rikki räsähtävät liekiksi, tuli tarttuu kynttilään, kansi loksahtaa kiinni ja kivipaasi täyttyy valonloimuista. On pyhäinmiesten päivän ilta, köyri, sadonkorjuun päättymisen juhlia, Día de Muertos.

 

Pimeän taivaan alla ajan valtias repii avaruutta rikki kynsillään ja kuiskaa, että täällä yläpuolella on tyhjyys ja tyhjyys on se lämmin kohtu, josta tekin olette alisiin siinneet oppimaan, mitä on pettymys ja mitä rakkaus ja että lopulta jäljellä on vain ikuisuus, missä kaikki on yhtä eikä mitään, mikä on joskus ollut olemassa, tule enää koskaan olemaan.

 

On ilta ja pakkastuisku on peittänyt keltaiset neulaset ja haravoimatta jääneet lehdet paakuiksi nietoksiin. Tienpinta kiiltelee mustaa jäätä. Vauhkona huutanut maailma pysähtyy hetkeksi, kun tuntee rinnakkaisen maailman painon vierellään. Ylikierroksilla käynyt mieli vetää henkosia.

 

…

 

Viimein arki palaa, arki ja sen mielettömyydet, jatkuu itsehavainnoinnin työ.

 

Kolmekymmentäviisivuotiaana ihminen huomaa, kuinka vähäiset arkipäiväiset trivialiteetit, pyykkääminen ja imurointi, kauppareissut ja kasvojen pesu ja korttipeli esikoululaisen kanssa ovat todellinen substanssi ja kaikki se sädehtivät, mitä ihminen elämältään nuoren aikuisuutensa leiskuvina vuosina tavoitteli, on kangastusta.

 

Kai tämä on sitä, kun on elänyt riittävän monta vuotta ymmärtääkseen, että niin sanottu järjestys on koottu ohuen korren varaan ja pienikin puhallus voi murtaa koko rakennelman, vähäisinkin liike rikkoa illuusion, joka pitää meidät kaikki asemissamme.

 

Oppiaksemme olemaan on meidän unohdettava kaikki, mitä olemme oppineet. Oppiaksemme on meidän seisottava ranka suorassa, leuka pystyssä kallionkielekkeen reunalla, allamme hirmuinen pudotus vaahtopäähän, tyrskyyn ja karikkoon.

 

Pelmuta niin kuin pellavapää, joka ei tiedä mitään syöveristä eikä ajan katoamisesta eikä kasvottomista hahmoista verhojen takana, joiden armeliaisuudesta hänen olemassaolonsa riippuu.

 

…

 

Päivän valjetessa mietin taas, olenko kasvanut kieroon, kun olen kahden vuoden matkanteon jälkeen saapunut pisteeseen, jossa olen itse itseni ensisijainen päämäärä. Huomaan kysyväni itseltäni, onko sillä mitään väärää, että laulan kulkiessani enkä suhtaudu ihmisiin kuin tehtäviin.

 

Olen päätellyt, että kyse on siitä, että olen kohdannut pelkoni ja painajaiseni ja todennut sen, minkä joskus tiesin vain teoriassa; että kukin meistä on vain osa voimaa esiintyvää, mikä tahtoo pahaa vain ja aikaan saa vain hyvää.

 

Koen, että olen oppinut kuuntelemaan ihmisiä, ymmärtämään heitä ja heidän tekojensa ja sanojensa motiiveja menemättä affekteihin tai ajautumatta niin syvälle heidän vaikutusvaltaansa, että en pääsisi eroon.

 

Ja se, mikä toisinaan kylmyydeksi tulkitaan, on mitä suurinta lämpöä ja välittämistä. Suurinta rakkautta on auttaa toista seisomaan itse, omilla jaloillaan.

 

Pyhäinpäivä karkaa, adventtiaika lähestyy, kuningatar talvi asettelee jäistä viittaansa pohjoisen hartioille.

 

On elämän keskipäivä, ja metsätie on rauhallinen ja valoisa.

Psykomaantieteellisiä havaintoja

On lokakuun viimeinen perjantai ja kello on puoli kaksitoista päivällä, kun kävelen Lönnrotinkatua Mannerheimintietä kohti täysissä talvivaatteissa ja väistelen kaatosateen laskemia lätäköitä, joilla keltaisten lehtien jollat purjehtivat.

 

Lönnrotinpuistikon kohdalla tervehdin arkkityyppejä; polvilleen valahtanutta vanhaa tietäjää, tarkkaavaista kirjuria ja jalustalla suortuviaan sutivaa impeä. Lokakuinen sade valuu päälaeltani korvan juureen, poskipäille, takaraivolle ja ohimolle, kastaa minut pimeään vuodenaikaan.

 

Vetolaukun renkaat naksuvat märällä, suolaisella kivellä ja lyijynvärisen päivän voi tuskin havaita nousseen.

 

Laukussani kannan kaikkea sitä, mitä olen elääkseni tarvinnut viimeisen kolmen viikon matkojeni ajan. ”Ota tämä mukaan ja vaali sitä pitkillä matkoillasi”, tytär sanoi raapusteltuaan lyijykynällä valkealle paperiarkille kuvan nallevauvasta.

 

Jälleen jäsennän mielessäni kuukausia ja lasken taivaltamaani henkistä matkaa, jonka olen kulkenut fyysisten kilometrien rinnalla.

 

Tämä on vuodenajoista raskain. Se, joka aina uudelleen nostattaa ihmisen mieleen epäilyksen myrskyn ja saa hänet tuijottaman apaattisena ikkunan läpi kinoksiin ja kuuraan, että mitä tekoa noilla sanoilla joista ei saa saloja ilmi.

 

Samalla tämä on vuodenajoista rakkain. Se ainoa, joka antaa minulle rauhan olla minä.

 

…

 

Pohdin mielessäni viikontakaista.

 

Olen kävellyt ajan hapertamien kerrostalojen välisiä kapeita kujia palmujen reunustamalle bulevardille. Suurkaupungissa on vaikea hahmottaa yhtä keskustaa, kun joka kolmannen korttelin nurkalta avautuu uusi valtaväylä, jota autot sahaavat ristiin rastiin vuorokauden jokaisena tuntina.

 

Neljän tunnin lentomatkan päässä koillisessa mädäntyvät pihlajanmarjat oksilleen, yösade ja yöpakkanen lyövät kättä. Täällä kipuaa turkoosina lainehtivan meren yltä syksynlempeä aurinko, lapset potkivat jalkapalloa paitahihasillaan.

 

Kun saavun jälleen jollekin nimettömälle keskusaukiolle, jota kohti suunnatuilla parvekkeilla hulmuavat punakeltaraidalliset liput, värjyy Collserola mustana hirviönä varjoksi kaupungin ylle. Kirkonkellot kumajavat keskipäivää ja ilmoittavat Jumalan olevan tässäkin hetkessä läsnä. Onko se uhkaus vai siunaus, en osaa sitä sanoa.

 

Mustahampainen mama selittää minulle jotain katalaaniksi, kun istun hänen kahvilaansa café con lechen ääreen. Katossa halkoo ilmaa ikivanha, puinen tuuletin. Tyttärensä saapuu paikalle, kertoo murteisella englannilla, kuinka tämä cava tulee sukutilalta. En ehdi edes vastata, kun pullonsuu kilahtaa kuohuviinilasin reunaan ja laiskanpulskea työmatkalainen saa sokeriturtumuksen pelkästä näystä.

 

Yritän siinä hetkessä hämmennyksen tilasta selvittyäni muistaa, mitä isä murahti suomalaisen kulttuurihistorian suurmiehistä; että oli siinäkin sankareita, kun oli pakko matkustaa Berliiniin ryyppäämään ja huoraamaan joka kerta, kun routa ja pakkanen runtelivat mieltä.

 

Vähäinen vuosisata ja harvain huvi on muuttunut kansanhuviksi.

 

…

 

Matkaa jatkaessani taittelen kauluspaidan reppuuni. Aurinko kuumottaa niskaa, loimottaa lakipisteessään. Istahdan bulevardin penkille, katsahdan kiireettä suuntaan ja toiseen astelevia ihmisiä ja koiria, jotka tassuttelevat yhä viheriöivällä nurmella remmittä.

 

Tiedän unelmoineeni pienen aikuisikäni siitä, että saisin talvehtia pimeän vuodenajan jossain täällä, missä matkalainen saa kahlata rantaveteen vielä marraskuussa ja kohottaa käteensä aurinkotervehdykseen keskellä talvennapaa. Enkä tarvitse suurta itsetutkiskelua huomatakseni, mitä olen täällä – puheliaampi, välittömämpi, huolettomampi, spontaanimpi.

 

Kuinka helppoa olisi turtua siihen, turtua itseensä ja pieneen piiriinsä, välittömiin ja ihastuneisiin havaintoihin rekisteröimästään todellisuudesta; vielä keskiyön koittaessa pihapiireillään kirmaaviin kouluikäisiin, auringon ahavoimiin mummoihin ja paappoihin puistojen penkeillä ja yömyöhäisiin illallisiin kortteleissa, jotka eivät milloinkaan nuku.

 

Ja samaan aikaan kaupungin pimeydessä ja rantakatuja reunustavissa slummeissa viruvat luisissa vankiloissaan osattomat, joiden ainoa synti on ollut syntyä hullun kuninkaan johtamaan maahan, jonka vallanperimyksestä kiistelevät öljyllä petsatut suurvallat.

 

Tuolla he istuvat, jalat ristissä turistirysissä itätuuli ihollaan ilakoiden, vaihtavat rihkamaa hiluihin ja ottavat kuin kasakat irti sen, mikä ei ole nidottu kiinni. Kun kävelen heidän ohitseen, vaihdamme katseita; me kaksi, joille kosminen lottokone on arponut täysin vastakkaiset pelimerkit.

 

…

 

Kirjoitan, puhun ja muistutan jatkuvasta muutoksesta, loppumattomasta prosessista joka pysähtyy vain viikatemiehen vierailuun, jos siihenkään. Enkä usko, että kukaan todella tuntee itseään.

 

Tietoisuus väliaikaisuudesta iskee jälleen, kun istun tapas-ravintolaan Placa d’Oscalla ja katson, kuinka katulamput valaisevat yhä vehreitä puita aukion yllä.

 

Istun siinä rasvaa tihkuva sardiinilautanen edessäni yhä edelleen paitahihasillani ja totean itsekseni, että kyllä, elämä on antanut minulle lyhyen hengähdystauon ennen kuin vuoroon tulevat uudet opetukset, uudet olosuhteet joihin sopeutua, yhä hiljalleen mieleen kerääntyvä taakka.

 

Mietin, mitä Waltari kirjoitti Mikael Hakiminsa suuhun – että eikö taivaan isä ole juuri niin viisas, että tietää, miten itseään ilmaista eri maailmankolkissa juuri kuten hänet niiden kansojen ja ihmisten keskuudessa parhaiten ymmärrettäisiin.

 

Aivan niin kuin mustimpina pakkasaamuina kaipaan jonnekin, missä tulikivinen, palava pyörä valaisee tammikuussakin valkoiseksi kalkittuja kiviseiniä ja viiniköynnös vihertää maaliskuussa, tiedän olevani mustan savimaan, silmänkantamattomiin leviävien havumetsien ja peltomaiden yllä leijuvan hallan kasvatti, enkä voisi olla koskaan täällä kotonani niin kuin olen kotonani pohjoisessa, missä pitkä varjo ja rajaton, avara taivas käyvät ikuista eloonjäämistaisteluaan.

 

Ja kuten Kleio meille kirjakääröstään lukee, veri virtaa vuoroin niin etelässä kuin pohjoisessa silloin, kun meitä korkeammat voimat niin vaativat, jotta aikakaudet voivat loppua ja vanhat ideat vaihtua uusiin.

 

…

 

Nyt olen taas pohjoisessa, talvi kopistelee saappaitaan kynnysmattoon. On lokakuun viimeinen perjantai, kello on puoli kolme iltapäivällä ja on satanut tauotta edellisestä illasta lähtien.

 

Yliopiston oppimiskeskuksen ylimmän kerroksen parvekkeen kaide on kylmä ja märkä, kun puristan sitä oikealla kädelläni ja mittailen katseellani Senaatintorin ja Kruununhaan kattojen etäisyyksiä.

 

Puut ovat luopuneet lehdistään, pilvet ovat paksut kuin teräsjää ja ihmiset kaduilla näyttävät siltä kuin olisivat vasta ymmärtäneet kuolevaisuutensa. Kun iltapäivä on viimein kuljettanut kansalaiset koteihinsa, kadut autioituvat ja kodit muuttuvat linnakkeiksi, joiden ulkopuolella mellastavat ikuisen hämärän olennot.

 

Tuuli puhaltaa palttoon läpi ihon pintaan ja tunnen oloni turtuneeksi, uupuneeksi, väsyneeksi, kuten kotona aina tunnen.

Sanat, huijarit, silmänkääntäjät

Ensimmäisellä sanalla ja ensimmäisellä kivellä on häviävän pieni ero. Toinen murtaa kuorta, toinen hapertaa sisintä.

 

Väärin ymmärtäminen alkaa ensimmäisestä lauseesta, joka kuvitellaan sisäistetyksi. Valhe jatkuu vuosien ajan, kun oma suu suoltaa vieraita sanoja aikakausia kestäneen agitoinnin seurauksena. Ymmärrystä näytellään, vaikka mielten välinen etäisyys on linnunradan levyinen eivätkä kielipelit pysy koossa edes mitättömän pienten viiteryhmien sisällä.

 

Ainoa asia, mikä pitää harmonian kasassa on pelko, joka yksinoikeudella sanelee valojen ja sopimuksien keston.

 

Viimein ihminen istuu teekuppi kädessään ikkunalaudalla ja pala kurkussaan katsoo aamuauringossa lehtiään riisuvaa keltaista pihlajaa samalla, kun ymmärtää koko maailmankatsomuksensa perustuvan ei-millekään. Todelliseksi luultu elämä on vain seremonia ilman sisältöä ja jäljellä on vain tunne, jolle ei ole nimeä.

 

Jonain keskitalven yönä ajetaan pimeää maantietä vaitonaisuuden vallitessa, kun tulipalopakkanen raapustaa ristejä ja ruusuja ikkunaan. Kosteus ratisee jääksi tiivisteiden sisällä. Ajatukset ajelehtivat mielen virrassa ja jumittuvat patoutumiksi karikkoihin.

 

Hetkeä myöhemmin viereisen ihmisen suusta kuuluu turvasana, kuin ikiaikainen loitsu. Se rauhoittaa, koska kuulija on ehdollistunut sille. Sanojen voima voisi yhtä lailla olla magiaa, mutta taustalla vaikuttavat kokonaan muut tekijät.

 

…

 

Kielen rakenneaineena toimivat sanat. Sanat muodostavat käsitteitä ja muodostuvat käsitteistä, käsitteet ovat kulttuurisia abstraktioita.

 

Sana ”käsite”, heprean kielen sanasta yod, ”käsi”, ”apuväline”; kirjoitusmerkistä, joka näyttää kuin ihmiseltä, joka nostaa kätensä korkeuksia kohti tavoitellen tavoittamatonta.

 

Sanat ja käsitteet – paras keinomme tavoitella jotain, mikä on tavoittamattomissa.

 

Ihmisen sisäinen maailma on syvä, rajoittamaton ja kauhistuttava. Sisäisestä maailmasta kohoaa rajattu määrä tuntemuksia, jotka voidaan pukea käsitteiksi ja sanoiksi. Ihmisen kieli on tarpeesta syntynyt, syntynyt elinolosuhteista ja yhteisön psyykestä ja joukkoviestimien turruttavasta voimasta.

 

Ihmisen kulttuuri määrittelee äänenpainot ja sanojen sisällöt, hälventää ikiaikaisten sanojen merkityksen ja esittelee arkkityyppiset ilmaisut kokonaan uusina. Olosuhteet määrittelevät sen, mitä on kulloinkin soveliasta sanoa, eivätkä kaksi ihmistä voi koskaan täydellisesti ja todellisuudessa kohdata toisiaan.

 

Kerrotaan, että historia Eufratin ja Tigrisin viljelysmailta Baabelin vallien kautta sosiaalisen median hornansarveen on väärinymmärryksen historiaa. Viattomia, kepeitä sanoja, jotka kasvavat siirtolohkareiksi. Valtavia, vavisuttavia lauseita, jotka puhuttelevat vain tiedostamatonta.

 

Väärinymmärryksistä ja niiden oikomisista koostuvat yksilöiden ja kansakuntien historiat. Yrityksistä oikoa sanoilla asioita, jotka eivät ole sanoin tavoitettavissa. Yhä uusista määritelmistä, joilla ilmaista määrittelemätöntä. Vallantavoittelijoista, jotka käyttävät sanoja tahallaan väärin.

 

…

 

Väitetään, että ihmisten välillä, noosfäärissä, samoin kuin kaiken elollisen välillä – ja elollista, omalla tavallaan tietoista on kaikki, kutsuvat sitä panpsykismiksi – kulkee taajuuksia, joita taiteet, tieteet ja uskonnot ovat kukin tavallaan aikakausien aikana kuvanneet, kukin omasta perspektiivistään.

 

Ihmisten keskuudessa olemme aina vieraiden keskuudessa, täysin tuntemattomalla maaperällä. Mutta vieraiden keskelläkin voi tavata ihmisiä, jotka kohtaavat toisissaan tutun jo ensimmäisen kerran, kun he katsovat toisiaan väkijoukossa. On heitä, joita ympyröi väkevä, voimakas kenttä, ja toisinaan, kun kaksi ihmistä kohtaa, on kuin jännitteet voisivat sytyttää koko maanpiirin tuleen ja polttaa karrelle.

 

Kaiken tämän keskuudessa räyhäävät ja riuhtovat evoluution tiedostamattomat mekanismit, pariutumisvietti ja murhanhimo, suojelunhalu ja halu tuhota.

 

Ja on paikkoja – lehtoja, hautakumpuja, katedraaleja, laitakatuja ja kahviloita – jotka herättävät ihmisissä etäisen tunteen tuttuudesta. Samalla toiset kävelevät samojen paikkojen ohi tylsistyneinä ja ärtyneinä, kuin kivulias kivi jalkapohjassa hiertäen.

 

Kaiken tämän kuvaajana sanat ja nilkkoihin ja pohkeisiin umpisolmuun kiertyvät sananjalat. Kumpi kompastuu ensin, raajat vai mieli, on silkkaa sattumaa.

 

…

 

Kappelinsa edessä seisoo korokkeella saarnaaja, kaapu harteilleen kiedottuna, kaulus ojennuksessa ja valkaistut hampaat kohdevalossa kiillellen. Oikeassa kädessään hän pitää pyhää kirjaa, vasemman kätensä sormilla piirtää ilmaan merkkejä.

 

Tässä näytelmässä kaikki on laskelmoitua.

 

Initioitujen ketjun alimpana osana hän on tietoinen keinoista, joilla valjastaa näkymätön ja viedä kuulija eksyksiin pimeiden päämäärien saavuttamiseksi. Oikeilla äänenpainoilla hän osaa vakuuttaa kuuntelijansa mistä tahansa, mitä sanoo. Hän osaa kanavoida valtavan rakkauden ja yhteenkuuluvuuden tunteen, tai kanavoida syöveristä kasvottoman, rajattoman kauhun.

 

Samalla jossain toisaalla sattumalta kehitysvaiheesta toiseen siirtynyt ihminen tekee mitä vain päästäkseen irti taakastaan ja hän kokee selittämättömän tuttuuden tunteen, kun oikeat taajuudet ja oikeat sanat yhtyvät. Hetkessä hän kokee täyttyvänsä ymmärryksestä ja rakkaudesta, uskoo astuneensa tarkoituksen ja johdatuksen polulle.

 

Vasta myöhemmin, vuosia myöhemmin, kun kaihi on samentanut näkökentän ja eletyt päivät painaneet selkärangan kaarelle, hän ymmärtää paenneensa Skyllan leuoista Kharybdiin kitaan, eikä ole toista elämää kuin nyt eletty.

 

Elämä jatkuu ikuisesti ja koko elollinen, tietoinen maailma – ja elollista, tietoista on kaikki – täyttyy energioista ja taajuuksista, joita sanat eivät voi millään kuvata.

Lamashtu

Kaupunki vaihtuu, huoneistot vaihtuvat toisiin, päivät vaihtuvat. Kaava on vanhempi kuin ihmiskunnan kirjoitettu historia.

 

Sohvatyyny painuu kasaan niskassa, väsyneet jalat oikenevat sohvalle ja valvotut minuutit vyöryvät toistensa ylle. Vinyylisoittimen neula raapii kiekon pinnasta vuosikymmenten takaista iskusävelmää, jonka on tarkoitus tuoda yhteyden tuntu ihmisten välille, merkityksen häivä tilanteeseen.

 

Suitsukkeen tuhka varisee puutelineelle, valot himmenevät ranteenkäänteessä. Tajunta turtuu, kontrolli karkaa, kasvoille asetetut naamiot irtoavat. Asioilla ei ole loogista järjestystä – mikä tapahtuu, se vain tapahtuu, ja ihminen on tiedostamattoman ohjaama luinen ja nahkainen mekano.

 

Yötuulen soittaessa viuluaan vaihtuvat kasvot toisiin ja katseeseen vastaavassa katseessa välkkyvät paholaisen silmät.

 

Viimein tulee tila ajan ja paikan tuolla puolen, myyttinen todellisuus, häivähdys jonka aikana mielen loputon riitasointu hiljenee ja sääreen tatuoitu demoni vartioi nukkuvaa nilkan patiolla.

 

…

 

Kaupunki vaihtuu, kadut vaihtuvat toisiin, vaihtuvat päivät yöksi ja taas päiväksi. Historiaa kirjoittavat valtakunnan mahtavien kirjurit ja jossain historian alaviitteissä, teräsbetonisissa raameissa, tapahtuu ihmisten elämä.

 

Mikä on tahto joka minua kannattaa, kysyy kivettyjä pyhiä linjoja pitkin kaupunginosasta toiseen harppova hahmo, ja onko olemassa mitään, mihin yksikään tietoinen ihminen voisi teoillaan vaikuttaa.

 

Päivän työt, ne tehdään, kuten kuuliaisen kansalaisen kuuluu. Ollaan mieltä ajankohtaisuuksista, ohjeistetaan seuraajia ja otetaan ylhäältä tippuva oppi vastaan. Jokaisen talon fasadiin on taltattu symboleita, jotka puhuttelevat sitä osaa meistä, joka ei prosessoi eikä tee aloitteita.

 

Ydinkeskusta täyttyy jalankulkijoista, pyyhkimet repivät räntää ja pölyä tuulilaseista, kahvi polttaa ruokatorvessa. Median sordiino räkii järjettömyyksiään, agitoi heikkoja ja höyrähtäneitä hirmutekoihin.

 

Alkukaaoksen keskellä mykkänä ihminen, kaiken selittävä kirja, syvälle taltattu pilari keskellä entropian pyörrettä, arvoitus omalle itselleen.

 

…

 

Vuodenajat vaihtuvat, ideat vaihtuvat toisiin. Maailma käy vanhaksi ja kuoleman keskeltä versoo uusi elämä, näin kerrotaan.

 

Putkesta kuohuu lämmintä vettä, liljalta tuoksuva saippuavaahto pulppuaa viemäriin. Kananlihalle kohoillut iho peittyy froteekääröön, kasvorasva rauhoittaa kutisevan ihon. Kylpyhuoneen valossa kasvot ovat terveet ja verevät. Iltatee hautuu posliinipannussaan, maha on täysi ja raajoissa kiertää lämpö. Viimein kangasverhoillulle sohvalle istuessa mieleen kohoaa sen kätköistä äärimmäinen kysymys.

 

Vaihtuu ääni, vaihtuu kosketus, kysyvät silmät vaihtuvat toisiin. Kysymyksen vastaanottaja istuu aloillaan mieli tunteistaan mykkänä, pudistaa päätään, naurahtaa ja lausuu rivien välistä: älkää uskoko mitään, mitä kenellekään kerron, koska todellisuus on rajaton ja viestintävälineeni on vain kieli, työkaluista kömpelöin ja alkukantaisin.

 

Ei ole mitään, mikä murtaisi muurin eikä välinettä rikkoa kaava, tahdoksi kutsumamme välinekin pelkkä illuusio. On helpompi asettua ja ajautua, päätyä tilanteisiin ja nousta jälleen uuteen päivään, joka ei muuta mitään.

 

Kaava toistuu, tilaisuus tekee hyötyjän ja joka kerta jää vähemmän jäljelle siitä, mitä joskus kuviteltiin selkeäksi.

 

…

 

Nyt ikävuodet vaihtuvat, sukupolvet vaihtuvat, rauha vaihtuu kriisiksi, joka vaihtuu rauhaksi ja huomisen kiihkeä pulssi vaihtuu verkkaiseksi eilispäivän rytmiksi.

 

Kahvilan nurkkapöydässä lasillisellaan harmajapää raapii niskaansa paksuin, uurteisin käsin ja hymyilee omassa rauhassaan nuorelleparille, joka vaihtaa suudelmia toisella puolella salia.

 

Ihmisolennot kulkevat ja hälisevät, huokaavat ja nauravat, tuohtuvat ja hierovat sopua, hautaavat iltapäivänsä huolet teehen ja leivonnaisiin ja sherryyn. Yhdessä salissa istuvissa ihmisissä on kerrottu koko ihmiskunnan tarina, mutta silti kenelläkään ei ole pääsyä toistensa painajaisiin ja pelkoihin.

 

On helpompi vaieta ja piiloutua naamion taakse, helpompi kysyä itseltään elämää tärkeämpiä kysymyksiä hiljaa kuin alkaa purkaa sitä olettamuksien, pettymyksien ja ruhjeiden vyyhtiä, joka muodostaa tällä hetkellä oletetun minuuden.

 

Sillä hetkellä ihmisen mielessä risteilee samaan aikaan tavaton kiitollisuus jokaisesta kysyvästä katseesta ja koetusta kosketuksesta ja jokaisesta tavoittamattomiin lipuneesta minuutista, jossa on edes hiven ymmärrystä.

 

Ja jokaisissa nähdyissä kasvoissa piilevät virneeseen jäätyneet paholaisen kasvot.

Peregrinatio

Vuosi toisensa jälkeen näihin aikoihin vuodesta kirjoitan kronikkaani syksyn vaipuvasta valosta, jota ihastelen iltaisin kaupungin käydessä levolle.

 

Joka vuosi tämä osa elonkiertoa tuntuu tulevan vastaan yhä nopeammin, joka vuosi yhtä ihmeellisenä ja haikeana. Elonkorjuun kullanhohde vaihtuu puitten lehvistöissä tulena kuohuvaan punaisen ja keltaisen myrskyyn, kuulas auliinpäivän aurinko hautautuu pellavanharmaiden pilvenhärkien taskuun.

 

Tuulessa temmeltänyt nurmi tummuu ja vaikenee, kun vesi ryöppyää ylisiltä taivailta maan alisiin ja päivänvalo vähenee vähenemistään.

 

Mitä useampi ikävuosi karttuu, mitä tietoisemmaksi tulee oman matkansa puolivälin lähestymisestä, sitä todennäköisimmin ihminen kiinnittää katseensa vähäiseen, pieneen ja arkiseen.

 

Kun kaikki muu vähenee, maa pysyy ja ympärillämme elämän tuhannet ihmeet.

 

…

 

Nyt päättyvä kesä alkoi poikkeuksellisen varhain, jo vappupäivänä.

 

Jo helatorstaina oli Linnanmäellä helle ja valoisina toukokuun öinä valvottivat lintujen soidinäänet ja jokaiseen onteloon kutsumatta tunkeutunut koivun siitepöly. Aamutuimaan bussipysäkille kävellessä vesipisarat tihkuivat puiden pulleista silmuista ja palelevakin pärjäsi paitahihasillaan.

 

Jokin etiäinen varoitteli jo keskellä pimeintä talvea, että tuleva kesä ojentaisi lapion käteen ja työsaappaat jalkaan, sanoisi että mene ja tee, pakottaisi järjestelemään elämän ja maailman uudelleen. Väitti, että jokainen valinta, jokainen tehty ja tekemättä jätetty teko, muokkaisi maaperää uudelleen, ja että olisi täysin omissa käsissäni, minkälaisista lähtökohdista tulevaa vuosikymmenen taitetta odotan.

 

Kolmen ja puolen kuukauden ajan vaihtuivat toisiinsa pitkät, paisteiset päivät ja rannikkokaupungin helteet ja kosteankylmät sadepäivät. Väkevää symboliikkaa unissa ja valveilla, odottamattomia kohtaamisia tuntemattomilla kadunpätkillä.

 

Valve sotkeutui uneen ja uni valveeseen. Joissain paikoissa niin väkevä läsnäolon ja tuonpuoleisen tuntu, että henki lakkaa kulkemasta. On Kallion öisten katujen hulluus, itäisten lähiöiden purppuraiset pilvet ja mereltä kuiskiva tuuli, lappalaisen kunnan keskuskadulla alati mieleen palaavat perimmäiset kysymykset ja kaksi vierekkäin nukkuvaa, joiden välillä on miljoonien kilometrien henkinen etäisyys.

 

(Ja keskellä Helsinkiä kohoaa Anubiksen temppeli sarvineen, Senaatintorin korttelit täynnä salattuja geometrioita ja metrojunan kiihdytysäänessä voi kuulla paholaisen naurua.)

 

Lopulta kaikki kesällä tapahtunut palaa mieleen välähdyksinä, kun istuu lappeenrantalaisen vuokrakolmion keittiötasolla ja silittelee kynsinauhoillaan kahvikuppinsa kylkeä. Täydellisestä kaaoksesta muodostuu järjestys, keittiön ikkunasta porautuvassa valokiilassa tanssivista pölyhiukkasista helmivene.

 

Ja yhä, mikä on ollut ja mikä tulee olemaan kiinnekohta – melkein kuusivuotias tyhjentää murokuppiaan aamiaispöydässä, hieroo silmistään uninukkaa pois ja jokaisella kysymyksellään, jokaisella tekemällään havainnolla ja joka kerta katsomalla suloisilla näkijänsilmillään isäänsä kohti vetää minua rakkaudellaan tähän maailmaan.

 

…

 

Alku on loppu on loppu on alku, siksi järjestelen päiviä ja periaatteita.

 

Viimeisen neljän vuoden ja kahden kuukauden sisään olen muuttanut viidesti, käyttänyt kirjani neljällä paikkakunnalla. Elämäntilannetta kuvaa se pyhä päätös, jonka mukaan maallisen omaisuuteni on mahduttava pieneen pakettiautoon. Kaikki muu on turhaa.

 

Vuosi sitten elämänkumppani tottui taas uuteen kotiin ja uuteen pihapiiriin. Hän kiipeili keltaisessa syystakissaan aamukasteiseen omenapuuhun naapurin kurdipojan kanssa, totutteli hiljaisuuden ääneen keskipohjanmaalaisen vuokrakasarmin kupeessa.

 

Nivelennaksaus, vilaus ketunhännästä, ja se näky on poissa. Tilalla on uusi pihapiiri, uudet pihakeinut, lipputankoa vasten pieksevä märkä naru, nelikaistainen valtaväylä – ja talon sisällä kaikki jollain tapaa samoin.

 

En ole onnellinen siitä, miten asia menivät. Toisaalta olen hyväksynyt kaiken, mikä tapahtui, asioiden vääjäämättömänä kulkuna.

 

En pysty enää näkemään kovin kauan tulevaisuuteen, mutta sen, minkä näen, näen selkeästi. En osaa luoda haavekuvia, mutta otan asiat vastaan sellaisina kuin ne ovat.

 

Tavallaan voin sanoa saaneeni sellaisen maailman, jota olen vuosikausien ajan kaivannut, mutta tässä piilee vastuuvapauslauseke; maailmassa, jonka perimmäiseen luonteeseen kuuluu muutos, ei se, joka saa tahtomansa, koskaan ymmärrä olevansa toiveittensa toteutuessa eri henkilö kuin pyyntihetkellä.

 

Se, mikä tulee toteen, ottaa aina eri muodon kuin sen, jonka pyytäjä uskalsi kuvitella. Ja tämän kanssa on vain elettävä.

 

…

 

Joka toinen viikko keitän perunat, tiskaan tiskit, pesen pyykit, kannan kangaskasseilla kaupasta ruokaa kotiin. Silitän aamulla lapsen hereille, kuuntelen esikoulupäivän jälkeen ilot ja murheet, pelaan Dominoa ja Afrikan tähteä, autan uimahallin pukukaapin lukon kiinni ja tartun horjuvasti pyöräilevää ylämäessä olkapäistä.

 

Yhä uudelleen kävelen hänen kanssaan kapean metsäpolun läpi aurinkoiselle niemelle. Siellä istumme vierekkäin rantakivelle ja puhumme Nangijaloista ja Nangilimoista, pimeän hahmoista ja valon olennoista. Maailmoista, jotka olivat meitä ennen ja jotka eivät ole vielä tulleet.

 

Ja joka toinen viikko elän ainoalla tavalla, jonka koen mahdolliseksi – käsityksessä siitä, että paikalla pysyminen tietää kuolemaa, näivettymistä, kuihtumista.

 

Katselen junan ikkunasta bussin ikkunasta lentokoneen ikkunasta kaupungin keskustoissa ja laitakaupungin poluilla kroonisessa tulehdustilassa ihoaan rikki repivää maailmaa. Kuuntelen, kuinka vierustoverit puhuvat kuin puhuisivat eri kieltä, kärsivät kukin hulluuden lukemattomista muodoista joille yksikään meistä ei ole immuuni.

 

Perille päästyäni – missä kulloinkin on perillä – lasken reppuni sohvanpäätyyn, pesen kasvoni lämpimässä vedessä, kaadan kuppiini teetä ja istun ja puhun ja kuuntelen, kunnes vaivun ottamaan vastaan vähäisen yöuneni määrän.

 

Matkustan kirjurina, kasvattajana, kokijana ja oppijana, perimmäisten kysymysten kysyjänä ja etsin tietä, jolla yhdistyvät lännen tieto ja idän viisaus, pohjoisen jää ja etelän tuli, kunnes jokin päivä ymmärrän kilometrieni tulleen täyteen ja punnittavana on enää elämä, sen teot ja tekemättä jättämiset ja kaikkein perimmäisin kysymys.