Napoleon

Hieman ennen yhdeksää aamulla nousen kolme- ja puolivuotiaan vierestä sohvalta. Huuhtelen kaurapuurolautasen, lusikan ja maitopullon kylmällä vedellä ja asettelen tiskipöydälle. Pienokainen katsoo Disneyn prinsessa-dvd:ta hymynkare suupielissään, vaimo mutustaa aamiaisleipää saunatakki yllään, edessään levitetty sanomalehti.

Kun vedän makuuhuoneen haitariverhon ylös, huomaan että ilmankostutin on uuttanut vesipisaraverhon pakkasenpuremaan ikkunaan. Pyyhkäisen likaisen paidan helmalla kosteutta ikkunalta ja katselen ulos talvimaisemaan. Rautatien, tehtaan, puutaloalueen ja horisontissa siintävän metsikön takaa nousee aurinko: oranssia, keltaista, purppuraa ja lilaa tuhansin sävyin.

Kävellessäni lumista, hiekoitettua merenrantapolkua pitkin takaisin kotiini kylpee kaupunki heleässä aamuvalossa ja kulkijan mielessä herää ajatus tulevasta keväästä. Kevätpäiväntasaukseen on vielä kahden kuukauden polku kuljettavana, mutta näinä tammikuun viimeisinä päivinä se palaa mieleen pitkän, pimeän ajan jälkeen.

Lupaus uudesta elämästä, lupaus ikuisesta paluusta.

…

Kertovat kevään olevan vaikeinta aikaa vanhuksille – heille, jotka ovat vuosikymmenien ajan nähneet, kuinka kuollut luonto virkoaa vuosi toisensa jälkeen yhä uudelleen väriloistoon ja aurinko vyöryy loistossaan yli kuoleman maan.

Sanovat maaliskuuta kaikista kuukausista armottomimmaksi. Nuorille maaliskuu on vain päättyvän ja ankaran talven viimeinen eloonjäämiskamppailu, mutta vanhoille muistutus elämän jatkumisesta vielä sen jälkeen, kun he ovat poistuneet.

”Kuinka monta maaliskuuta minun pitää vielä kestää”, ystäväni kertoi isoäitinsä sanoneen erään pääsiäisen lähestyessä joitain vuosia sitten.

Ikääntyessämme vuodenajat, sanat, tarinat saavat alati uusia merkityksiä.

…

”Eivät nämä lapsenlapset taida edes tietää mitään sellaisista suurista nälkävuosista”, muistan isoäidin sanoneen minulle joulun välipäivinä kymmenisen vuotta sitten.

Minulla ei ollut vielä silloin ymmärrystä tulkita isoäitini virkettä oikein, vaan tulkitsin hänen sanansa epäilykseksi, moitteeksi historiattomuudesta. Kuittasin vastineeksi, mahtaako mummu tietää, kuka on Intian pääministeri ja mitkä puolueet ovat tällä hetkellä hallituksessa. Nuoren miehen typeryyttä ja lyhytjänteisyyttä.

Tänä päivänä olisin osannut suhtautua nöyryydellä kokemukseen ja kuljettuun matkaan, jotka vanhan naisen sanojen takaa muistuttivat olemassaolostaan.

Mitä isoäiti ääneen pohti, se on täysin totta – emmehän me niistä, suurista nälkävuosista, mitään muista. Emmekä voikaan, meillä on tuohon aikaan puolentoista vuosisadan matka. Kollektiivinen muisti on seurausta unohtamisen pelosta, syyllisyyttä unohtamisesta, joka on vääjäämätöntä.

Kiistat ja kriisit, joita me ratkomme kiihtynein mielin ja suut vääränä, ovat kahdenkymmenen vuoden päästä referenssi, neljänkymmenen vuoden päästä nostalgiaa, kuudenkymmenen vuoden päästä unohdettu. Mutta siltikin, ne ovat meille koko elämä.

…

Selailen valokuvakansiota ja katselen kuvaa isoisästäni harmaassa, lampaanvillaisessa ”tonttupuvussa”, kuinka hän seisoo paljain päin ja tuohikengin loskaisella hevospolulla. Kuvassa on kevät – jälleen – ja valokuvaajan saapuminen taloon suuri tapahtuma.

Sinä päivänä kun minä synnyin, oli kulunut 42 vuotta sen sodan alusta, jossa isoisäni taisteli neljä vuotta hedelmällisimmästä aikuisuuden iästään. Tänä päivänä tuon sodan ensimmäisistä laukauksista on vierähtänyt 74 vuotta.

Kun vanhin neljästä isovanhemmastani syntyi, suurista nälkävuosista – lavantaudista, tien varsilla mätänevistä ruumiskasoista, pakkasessa vaeltavista kerjäläislaumoista – oli kulunut 30 vuotta.

Isovanhempani synnyinhetken ja suurten nälkävuosien välinen aika on merkittävästi yli puolet lyhyempi kuin matka Lapin sodasta nykypäivään. Mutta minulle tuottaa vaikeuksia hahmottaa jo yöpakkasia, kauhun tasapainoa, Reagania, Brezhneviä, Koivistoa.

…

Heinäkuussa on kulunut sata vuotta Sarajevon laukauksista – epätoivoisen nuoren kapinallisen terroriteosta, joihin kiteytyi yhden kansanosan epätoivo ja kiihtymys.

Kun tuohon lisätään toinen vuosisata, elettiin aikaa, jona Napoleonin geopoliittinen shakkipeli vyörytti Englannin laivaston Ruotsi-Suomen rannoille ja siirsi maamme lännen välittömästä vaikutuspiiristä itään.

Katson joululahjaksi saamastani historiateoksesta Edelfeltin maalausta Porilaisten marssista ja näen sukukirjasta esivanhempieni nimiä, asuinpaikkakuntia sekä syntymä- ja kuolinvuosia 200 vuoden takaa.

Noista varsinaissuomalaisista, satakuntalaisista ja hämäläisistä palkollisista ja talollisista minuun ja tähän päivään on yhtä pitkä matka kuin heistä Molièren, Bachin, Monteverdin ja Cromwellin aikaan, Amerikan siirtokuntien perustamiseen, Ming-dynastian hajoamiseen, Baconiin ja Newtoniin – aikaan, jolloin Globe-teatterissa esitettiin Otello, Lear ja Macbeth!

…

Mitä he tiesivät siitä kaikesta?

Mitä kaikkea meille on jäänyt siitä todisteeksi?

Valokuvissa vakavia nuoria miehiä sekä vanhuksia, jotka istuvat rennommin.

Veljekset poseeraavat kakluunin ja pyöreän puupöydän välissä valkoiset aluspaidat yllään ja hivelevät tiukoin ilmein kivääriensä vartta. Heistä muistan vain toisen ja hänetkin vain kaunopuheisena, pystynä taatana, joka rakasti hiljaisuutta ja luontoa, tuoretta mustetta paperilla, keinuvaa järvenselkää pyhäaamuna.

Kun hän seisoi nelivuotiaana tuohivirsuissaan hevospolulla samalla, kun kuvaaja vangitsi hänen piirteensä ferrotyypille, hänellä ei ollut aavistustakaan helvetistä, jonka läpi hän joutui kahlaamaan, jotta hänen sukunsa voisi jatkua.

Hänellä saattoi vain olla toive siitä, että narun päässä, toisella puolen taivasta, oli jokin ylempi järki tai sallimus, joka osaisi selittää hänelle kokemansa tuskanpolun merkityksen ja antaisi hänen matkansa jatkua.

Emmekä me, jälkipolvet, voi käsitellä näitä asioita taipumatta. Mekin tulemme painumaan eiliseen, vääjäämättä. Olemme kuinka vaikutusvaltaisia, rakkaita, tärkeitä, hyviä ihmisiä tahansa, meitä ei tarpeeksi pitkällä mittakaavalla ole edes olemassa.

Siksi meidän on ymmärrettävä, että meillä on vain toisemme.

…

Tänä päivänä toinen maailmansota on osa kansakuntamme kollektiivista muistoa, tarinan käännekohta, monelle jopa sen huipennus.

Sadan vuoden kuluttua tyttäreni pojanpojan tyttärellä on tuosta sodasta yhtä hatara käsitys kuin minulla Suuresta Pohjan Sodasta. Siinä ajassa kasvaneille se merkitsi kuolemaa, tuhoa, nälkää, sairautta, epävakautta – minä en välttämättä muista lunttaamatta sen alkusyitä tai vuosia.

Tämän päivän poliittiset, uskonnolliset, aatteelliset ja tieteelliset itsestäänselvyydet ovat silloin auttamattomasti vanhentuneita, kansat vaeltaneet maan ääristä ääriin, käsitteet venyneet ja muotoutuneet uudelleen.

”Onkos siellä suomalaisia joukossa”, sukulaismies kysyi tyttäreni päiväkotikuvaa katsoessaan – ”Kyllä, he ovat kaikki suomalaisia”, vastasin taivuttaessani pikkulasten nimiä, jotka vielä tänä päivänä ovat ”vierasperäisiä”. Kun tarpeeksi monta vuosisataa kuluu, kansakunnan juuret ovat myytti, yksi kapea kaistale kymmenien tuhansien kansainvaellusta.

Yhteistä unta, yhteistä kuvitelmaa. Kuin Novgorodin ruhtinaskunta, Pyhä Rooman kirkko, ikuinen Kolmas Valtakunta, eurooppalainen demokratia. Murenevia monumentteja mureneville unelmille, joiden kiinnekohtana on lopulta yksi ihminen – yksi ihminen unelmineen, toiveineen ja pelkoineen!

…

Ja lopulta Sahara kukkii, Kuollut meri alkaa kantaa kalaa, Siperian havumetsien puunrungot mätänevät tammikuun vesisateessa, jääpadot aukeavat ja suuret liskot vaeltavat Brasilian ruohomailla.

Lentävät laivat täyttävät Ultima Thulen taivaat, shamaani raapii kynsillään riimuja kiveen, elävä ja kehittyvä noosfäri kutoo yhdentoista miljardin ihmisolennon sykkeet yhteen ja kaupungin ulkopuolella, joutomailla, kävelee radioaktiivisen lietealtaan äärelle sahahampainen peto repimään rotan rintalastaa auki veitsenterällä!

Tulee sota ja maanjäristys, rutto ja kurimus, tulee uusi hallitusjärjestys – entistä parempi – jonka jälkeen hullu hallitsija, ja eilisen rikkaat ja vaikutusvaltaiset kaatuvat luoti päässä maakuoppaan. Sata vuotta myöhemmin tuolla samalla paikalla on muistoplakaatti, jonka vierellä lapset telmivät aurinkoisena kesäpäivänä ikiaikaisia leikkejään.

…

Kaikki, mitä meillä on, on elämä – kaikki se, mikä on tässä ja nyt.

Tämä on ainutlaatuista. Tämä on lahja. Tämä on se, millä on merkitystä.

Loppiaisaatto

Muistan kaivanneeni häntä kuin ikävöivä lemmikki kaipaa emäntäänsä tässä samassa salissa, saman valkoiselle kiviseinälle kiinnitetyn kellon viisareiden alla, samat kaksi kioskia ja sama lipunmyyntihalli vinosti minua vastapäätä. Tuolla kulmalla oli silloin olutravintola, joka nyt on purettu kahvilan tieltä, mutta tunnelikäytävän läpi kulkee yhä sama viima aina matkalaisten purkautuessa asemahalliin.

Siitä on nyt viisi ja puoli vuotta, kun hän käveli omalta junaltaan kesäkeltaiseen ja oranssiin verhoutuneena, punaisten kesäkenkien nyörit nilkkaan kiinnitettyinä – siitä, kuinka ilahduin hänet nähdessäni vain viikon erossaolon jälkeen tilanteessa, jossa yhteistä matkaa oli takana vuoden päivät ja viikko päälle.

Taas me olemme tässä ja tässä meitä on kolme; minä, vaimo ja leikki-ikäinen, joka valittaa toppahousujensa hiertävän ja yrittää pyydystää raa’ahkoa meloninpalaa muovihaarukan piikkeihin. Tapaamme vain puolen tunnin tarpeiksi, ennen kuin juna vie hänet takaisin etelään ja minut kolmen viikon jälkeen Merenkurkun rannikolle.

Asettelen lastenrattaat lähijunan välikköön, sullon tyttären hanskat ja pipon verkkopussiin ja käyn halaamassa naisilleni hyvästit seuraavaksi viikoksi. ”Soitellaan”, sanon vaimolle ennen kuin irrotan otteeni hänen kädestään ja annan asemalaiturin asfaltille sirotellun sepelin repiä talvikenkieni pohjaa auki.

Tampere on synkkä ja sumuinen, kuten sen kymmenen vuoden takaa muistan.

…

Katselen Tammerkoskea kahdelta sillalta, veden pinta on korkealla ja virtaus sininen kuin arktinen yö. Olen ollut tässä aiemminkin, tässä samassa paikassa ja samassa tilassa – parin tunnin välietapissa ennen vaihtoyhteyden saapumista. Minulla on molemmilla harteilla kymmenen kilon kantamukset, täysin keliin sopimaton vaatetus, pakottava vessahätä sekä juuri niin kova nälkä, että yksikään reitin varrella näkemäni ravintola ei vedä puoleensa.

Lopulta päädyn kiinalaiseen lounasravintolaan. Istun ravintolan perimmäisessä nurkassa, syön paistettua riisiä ja kuningasrapua, katselen väliseinän takaa tyttäreni ikäistä lasta jota hänen isänsä paimentaa syömään. ”Nyt pitää kiireellä syödä”, sänkipartainen, nelikymppinen mies usuttaa lastaan, mutta tietää kyllä niin kuin minäkin kehotuksensa kaikuvan kuuroille korville.

Hetkessä muistan, että tuossa loosissa vinosti minua vastapäätä olen istunut armeijakaverini kanssa päivä tai kaksi sen jälkeen, kun olin juonut muistini ja vatsani Oriveden Opiston Club Globalissa. Minulla oli päälläni mustat kengät, mustat reisitaskuhousut ja musta huppari, mustan palttoon ja nahkahanskat ja kaulahuivin olin riisunut penkille viereeni. ”Ulcus”, lausui lääketieteen ylioppilas minua vastapäätä samalla, kun tunsin jäisen sykkeen voimistuvan koko verenkiertojärjestelmässäni.

Aterioituani astun kaupungin halkovan valtakadun toiselle puolelle hämärään kahvilaan, jossa sunnuntainviettäjät ovat aloittaneet symposiuminsa ylimääräisen vapaapäivän ratoksi. Istun valkoisella kankaalla verhoillun, pehmustetun puusohvan syleilyyn.

Annan kahvijuoman jäähtyä kupissani ja katselen kohti ulko-ovea yläpuolellani Audrey Hepburn -maalaus. Sunnuntainviettäjät tulevat tykö ja menevät, ryhmittyvät pöytiinsä, juovat kahvia ja olutta ja sangriaa, purevat toast skagenia ja selailevat päivän lehtiä. Pocahontasin näköinen nuori nainen peittää raskaan, matalan lasipöydän kulman, kun hänen yksivuotias tyttärensä ojentautuu kontiltaan pystyasentoon. Oma tyttäreni olisi tänä päivänä jo osannut kantaa pillimehunsa ja munkkinsa pöytään askelkaan horjumatta.

Tässä kahvilassa minä olen ehtinyt provosoida ja suuttua, väsyä ihmisten voimasta ja imeä virtaa heistä, ihastua ja pettyä, kehitellä mahtipontisia poliittisia ja yhteiskunnallisia kaiken teorioita muiden maailman viisaimpien kanssa ja ihmetellä, miksi enemmistö ei voi ymmärtää omaa viisauttamme.

Mutta se oli vuosia sitten, silloin kun en ollut ehtinyt hyväksyä omaa keskeneräisyyttäni, omaa luonnettani keskeneräisenä prosessina. Minua ei enää ole olemassa tälle paikalle, mutta olen ottanut hivenen tästä paikasta minuun itseeni.

…

Olen palannut kotiin, palannut viikoksi yksin, saadakseni aikaan keskeneräiset ja kirjoittamattomat, kuroakseni kiinni kolmen viikon kuilun.

Laadin aikatauluni tarkkaan: aamu- ja iltakävelyt, ruoka-ainevaraston täydennys, mitä pitää kirjoittaa ja kuinka paljon. Jos en tee itselleni listaa velvollisuuksista, hukun hetkelliseen rajattomuuteeni niin että en enää tiedä milloin mennä nukkumaan ja milloin syödä.

Vaimo on ehtinyt taitella muovikuusen ja kerätä koristeet pahvilaatikkoon, vaihtaa punaiset pöytäliinat arkisiin, piilottaa kynttilät piironginlaatikkoon. Jälleen on yksi joulu takana, ja siitä muistona on enää viisisakarainen tähti olohuoneen ikkunassa.

Siitä on lähes viikko, kun makasin unettomana tyttäreni vierellä. Uudenvuoden taitteesta oli ehtinyt kulua jo pari tuntia, naapuruston teini-ikäiset räjäyttelivät vielä rakettejaan joenvarressa.

Vanhetessa – ja kuka minä olen puhumaan vanhenemisesta mitään – kalenterivuoden pimeimpien päivien juhliin liittyy yhä vähemmän konkretiaa ja toiveita. Ensimmäinen ja ilmeisin merkityksien vyyhti on vasta alkanut paljastua tyttärelleni. Minä olen siirtynyt pisteeseen, jossa hänen ilonsa on minun iloni, hänen pettymyksensä minun pettymykseni, minä itse toissijainen.

”Avaat kaksi pakettia, katsot muita vanhempia – elämä on juhla.”

…

Illan tullen katson raskaasta kansiosta vuosikymmenen takaisia valokuvia. Liiman tahraama silkkipaperi on repinyt muutamien kuvien mattapinnan ruvelle. Ensimmäiset neljäkymmentä sivua ovat siististi järjestyksessä, albumin loppupäässä satakunta järjestelmätöntä kuvaa.

Maalaistalon kulmasohvalla poseeraa neljän veljeksen suora, viisivuotias sukulaispoika – nyt jo autokouluikäinen – sekä kastemekossaan torkkuva kaksikuukautinen kummityttö kummisetänsä sylissä. Kolme kapeaa kolmikymppistä miestä tyköistuvat puvut päällä ja yksi huonoryhtinen parikymppinen, jolla ei ole riittävästi itsetuntoa hymyillä kuvaajalle.

Aistin heti asetelman kuvan takaa ja luen päiväkirjamerkinnän tuolta pakkastalvelta 2000/01, samalta päivältä. Migreeni on talttunut ibuprofeenilla, yöunet ovat jatkuneet yli puolenpäivän, psyyke täynnä pelon raastamia arpia jotka jälkikäteen arvioiden olivat nuoren aikuisen perspektiiviharhaa, mutta silloin ainoa todellisuus jonka tunsin.

Mutta tyttärelleni, joka tällä hetkellä todennäköisesti riisuu ja pukee Pieni Merenneito -barbieta mummolansa vierashuoneessa, tuo kuvanottohetki on mystistä, olematonta aikaa – ”ennen vanhaan”, jolla kaikki menneisyyden tapahtumat kuitataan – ja henkilöt siinä harhakuvia.

Aika ennen hänen olemassaoloaan on hänelle vuosikymmenten, jopa vuosisatojen ojentamaton sekamelska, yksittäisiä avainhetkiä luettuna kirjasta jonka jokainen sivu näyttää täsmälleen samalta.