Lautta vei Katajanokalta sunnuntai-iltapäivänä lahden länsipuolelle. Minä ja tyttäreni olimme kyydissä, tarkoituksenamme vierailla tyttäreni serkkujen perheessä ennen heidän muuttoaan Göteborgista Tukholmaan.
Kun tammikuun aamu viimein valkeni, veljeni kertoi tekstiviestillä kahden kolmesta lapsestaan sairastuneen vatsatautiin parin tunnin sisään. Teimme pikaisen suunnitelmantarkistuksen ja vaihdoin torstai-illaksi kaavaillun paluun vielä samaksi illaksi.
Päivän vaipuessa iltaan en osannut kuitenkaan olla turhan pettynyt. Kaksi- ja puolivuotias ei vielä oikein ymmärtänyt, missä olimme ja minne jätimme menemättä. Tyttö harppoi uusi lelukännykkä korvallaan Sergels Torgia päästä toiseen, ahmi Burger Kingissä ranskanperunoita näpit rasvassa ja suolassa sekä veteli vadelmaveneitä neljänneksen verran elopainostaan.
Laivalla oli väljää ja rauhallista, tuulta ei laineilla nimeksikään. Hiljainen iltapäivä vaihtui illaksi tytön sukellellessa pallomereen ja ennakkoluuloton taapero löytää aina seuraa toisista samankaltaisista. Tiedä sitten, tiedostiko taniainen matkalla lainkaan olleensa.
Tyttö nukahti sunnuntai-iltana pienoisen painin saattelemana, maanantaina Nukkumattia ei tarvinnut lullata luokse. Yhdistävä tekijä molemmissa illoissa oli se, että tytön leimattua menolipun uinumaahan oli isällä enemmän kuin riittämiin aikaa pyöriä itseään nukahduksiin ankkurikansihytin puoli metriä leveällä pedillä.
Ajatukset kävivät väkevinä päälle ja kaikki seinän takaa kantautuneet äänet kuuluivat moninkertaisina. Auton varashälytin ulvahti yhdeltätoista, naapurihytin viisivuotias sai äidiltään ankaraa palautetta käytöksestään puolta tuntia myöhemmin. Ovien pauketta, pihinää, kolketta. Kierroksia lisäävän moottorin ääni, kun ankkuri nousee Maarianhaminan satamassa.
Mietin itseäni, sijaani, menneitä vuosia, perhettäni. Jouduin vastaanottamaan kaikki ajatukset sellaisinaan ilman elektronisia seiniä, jotka nousevat pystyyn meidän ja maailman eteen; tabletteja, läppäreitä, aipodeja, tripodeja.
Taapero torkkui talvipesässään ja isä viereisellä sängyllä pystyi hädin tuskin tasaamaan sykettään.
Olin uupunut ja kireä, mutta silti kykenemätön nukahtamaan. Olin kantanut 48 tuntia pussieläintä sylissäni tauotta ja ottanut jokaisen impulssin vastaan nousematta puolustuskannalle kuin pariin otteeseen, jolloin tyttäreni hetkittäiset aggressiot alkoivat häiritä kanssamatkustajia.
Aloin taas muistaa itseni vuoden takaa ja sen, kuinka suuri urakka oli kantaa kahdeksan kuukauden ajan päävastuu kasvattamisesta ja kanssaelämisestä. Etenkin huomioiden sen, että vanhemmuus ei ole koskaan ollut minulle suuri haave. Sen sijaan se on tuntunut ikään kuin välttämättömyydeltä, joka on jossain vaiheessa otettava vastaan, koska niin kuuluu tapahtua.
Muistan vuodentakaisen ajatukseni siitä, mikä on vanhemmuuden mysteeri: se, kuinka voi olla samaan aikaan loputtoman rakastunut lapseensa että sijassa, josta tiedostaa tahtovansa kauas pois heti tilaisuuden tullen. Rakas taakka, niin taisin sen muotoilla. Vereslihalle nilkan hiertänyt kahle, jota ilman ei voi enää elää.
Lapsi vie vanhempansa joka päivä pois mukavuusalueelta. Juuri sillä hetkellä, kun vanhempi luulee oivaltaneensa jotain pysyvää, tulee seuraava kehitysaskel, seuraava persoonallisuuden muutos, seuraava odottamaton vaiva. Siinä hässäkässä oppii itsestään kaikenlaista.
Elämänsä ruuhkavuosia elävän vanhemman toive on aina palata vähäksi aikaa kiireettömyyteen, jota useimman meistä elämä oli ennen lasten syntymistä. Sitä, että voi hetken aikaa katsella telkkaria rauhassa, lukea sanomalehteä aamiaiskahvin kanssa tai lähteä kavereiden kanssa radalle, jos siltä huvittaa. Itsestäänselvyyksinä pidetyt vapaudet katoavat käsistä, ja vapaahetkenä huomaa kaipaavansa takaisin velvollisuuksiensa pariin.
Toisaalta vanhempi alkaa pitää aivan erilaisia asioita vapaa-aikanaan. Eräs ystäväni kertoi graduhaastattelussa kokevansa työaikansa ja lounastaukonsa omaksi ajakseen. Vapaa kymmenminuuttinen tiskikoneen täyttämiseen tai hellan putsaamiseen voi antaa juuri riittävän piristysruiskeen loppuillaksi.
Itse olen huomannut, että vanhemmuus on tehnyt minusta aivan erilaisen työntekijän kuin mitä olen koskaan aiemmin ollut. Kun ylimääräistä aikaa ei kerta kaikkiaan ole, joka minuutti on puntarissa ja hyötykäytössä. Ei ole mahdollisuuksia haaveilla tai höntyillä, vaan suunnitelma tehdään ja sitä noudatetaan.
Tätä olen pitänyt jopa siunauksena. Mietin, mitä helvetin kadehdittavaa siinä vuosientakaisessa elämässä oli. DVD-boksien hajamielistä eestaas kelailua. Jatkuvaa Ison, Käänteentekevän Tapahtuman odottamista. Turhautumista itseen ja jatkuvaa haaveista luopumista. Puuttuvaa määrätietoisuutta ja aloitteentekokykyä, olematonta itsetuntoa.
Lasta kasvattaessani joudun voittamaan itseni, velttouteni, inhimilliset heikkouteni joka ainut päivä ja sitä tietoisemmaksi niistä tulen.
Nukahdin hetkeksi puolenyön jälkeen. Heräsin, kun kännykän valo osui silmiini puhelin poisti kaikki 677 lähetettyä viestiä kansiostani. Olin uuvahtanut runsaaksi puoleksi tunniksi.
Huomasin tiedostamattani ajattelevani seuraavaa: Anna tyttäreni valmiudet selvitä siitä, mikä ikinä häntä odottaakin.
Napanuora katkeilee palasiksi symbolisesti päivä toisensa jälkeen. Siellä jossain Viking Linen M/S Salmonellan leikkihuoneessa istuskellessani aloin miettiä oman vanhemmuuteni sokeita pisteitä ja pohdin, miten hyvin aktiivinen, läheinen isyyteni on vaikuttanut lapseni kasvuun, tekoihin ja minäkuvan muodostumiseen.
Pari vuotta tytärtäni vanhempi tyttö paistoi leikisti kananmunaa leikkihellalla. Lypy ilmoitti lähtevänsä tekemään leikisti ruokaa ja yritti ujuttautua tytön vierelle. Vanhempi tyttö tönäisi Lypyä poispäin, ja olin jo valmis hyppäämään diplomaatiksi tyttöjen vierelle. Olin kuitenkin aloillani, katsoin miten tilanne kehkeytyy. Lypy odottaa, Lypy tulee kohta leikkimään, tyttöni sanoi tönäisijälle. Joo, vanhempi tyttö vastasi.
Olin suunnattoman kiitollinen tyttäreni kyvystä selvittää tilanne omilla keinoillaan.
On asioita, joita ei koskaan tahdo itsensä eikä kenenkään lähimmäisensä osaksi. Samalla varttuessaan ihmisen on pakko myöntää, miten paljon juuri vastoinkäymiset ja niistä selviäminen on vaikuttanut identiteettiin, minäkuvaan, elämäntarinaan.
Elämän opeista tärkeimpiä on se, että vastoinkäymisiä tulee vääjäämättä jokaisen meistä osaksi, ja että jokainen voi selvitä niistä.
Toivon tyttäreni osaksi sitä parasta kaveria, joka parin lukuvuoden ajan puhuu paskaa hänen selkänsä takana. Toivon, että hän jossain vaiheessa elää puolisen vuotta venyneen rempan keskellä ja näkee vanhempiensa mittaavan toistensa sietokykyä. Tahdon, että hänen ensimmäisessä kesätyöpaikassaan hänen niskaansa hengittää tyly, inhottava esimies, ja että hänellä on riittävän hyvä itsetunto käsitellä koettelemukset tekemättä liian pitkälle vedettyjä johtopäätöksiä maailman luonteesta.
Tahdon, että hän joutuu jämähtämään passiepäselvyyksien johdosta muutamaksi piinaavaksi vuorokaudeksi kahden maan rajalle, ja että hänen unelmien opiskelupaikkansa jää parina keväänä saamatta, jotta hän näkee, mitä muuta maailmalla on tarjottavanaan. Tahdon hänen osakseen lääketieteelle tuntemattomia oireita, jotka parin vuoden kehonkuuntelun myötä häviävät kuin itsestään.
Toivon hänelle nuoressa aikuisiässään myrskyisää, synkkää kolmen kuukauden parisuhdetta, jonka aikana hajoavat psyyke ja huonekalut, mutta joka kymmenen vuotta myöhemmin osoittautuu mitä parhaimmaksi matkaksi minuuteen ja ihmisluonteeseen kuin mikään sitä ennen tai sen jälkeen koettu.
Samalla toivon, että maailman sallimus ei viiltele häneen turhan syviä ja kipeitä haavoja hänen kasvussaan aikuisuuteen, ja että hän malttaa olla vaipumatta epätoivoon silloin, kun kaikki ei mene käsikirjoituksen mukaan.
Me vanhemmat olemme tukena nyt, kun hän vasta opettelee ihmiskuntaa ja maailmaa. Me tarjoamme hänelle sylin ja olkapään silloin, kun maailma on käynyt hänelle tutuksi ja hän tekee parhaansa selvitäkseen tässä merkillisessä, hämmentävässä ympäristössä.
sorkankierkegaardblog 